PAXin lukuvinkki: Patomäen vastapuhuri uusliberalismille

Suomessa ei juuri kukaan kannata avoimesti neoliberalismia, vaikka sen opit leviävät virkamiesten kautta ja vaikuttavat hyvin monella tasolla. Jotta nykytalouden taustoista voitaisiin käydä keskustelua olisi ilmiö tunnettava nykyistä syvällisemmin ja tähän kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäen kirja tarjoaa oivallisen idea-arkun. Patomäki ennustaa neoliberalismin kaatuvan omaan mahdottomuuteensa suhteellisen pian.

Kun uusliberalismin opit alkoivat levitä 1980-luvulla, Suomessa matkittiin Patomäen mukaan isoveli Ruotsin esimerkkiä. Rahoitusmarkkinat avattiin liian nopeasti, mikä nosti pörssikurssien ja asuntojen hinnat moninkertaisiksi vain muutaman vuoden sisällä. Virheellinen talouspolitiikka johti syyskuussa 1991 lamaan. Mutta sen sijaan, että itse tehdyistä erehdyksistä olisi otettu opiksi, osoitettiinkin syypääksi liian säännöstellet markkinat. Tämä selitys meni läpi jopa monen ay-johtajan taholla, vaikka se oli täysin maalaisjärjen vastainen.

Laman neoliberalistista jälkihoitoakaan ei ole Suomessa juuri kyseenalaistettu, vaikka se mullisti koko maan. Oliko koko valtion raju laihdutuskuuri ainoa mahdollisuus vai ei?

”Oliko Suomi enää autonominen vuonna 1991? Olisivatko päätöksentekijät voineet toimia toisin, kun lama oli jo käsillä? Esko Ahon ja Iiro Viinasen hallitus ajoi Suomen vapaaehtoisesti tiukalle IMF-tyyppiselle vyönkiristyskuurille. Viinasen retoriikassa ja toiminnassa oli jotain läpikotaisin suomalaista. Suomessa valtiovarainministeriön lähtökohtana on aina ollut perinteinen kassanvartija-ajattelu. Tämän perinteisen oikeaoppisen näkemyksen mukaan valtion tulojen ja menojen täytyy olla kaikissa tilanteissa tasapainossa jos suinkin mahdollista. Tässä mielessä Viinanen jatkoi suomalaista perinnettä, vaikkakin dramaattisissa olosuhteissa."(s. 122)

Patomäen mukaan Viinasen puheissa korostui myös sisu ja yhteishenki: kovista olosuhteista voitiin selvitä vain ankaralla kurilla ja yhteishengellä.  Ainoa välitön ulkoinen pakko ryhtyä vyönkiristyskuurille oli kuitenkin luottokelpoisuusmittaukset. Suomen luottokelpoisuus putosi vuoden 1992 aikana, mutta tämä olisi voitu sivuuttaa ja tyytyä maksamaan jonkin verran korkeampia koronhoitokuluja.”

Patomäen mukaan elvyttävämpi talouspolitiikka vuosina 1991–1994 olisi loppujen lopuksi saattanut johtaa pienempään julkisen velan määrään:
 ”Keskellä syvää lamaa toteutettu elvytys olisi rahoittanut osin itse itsensä. Kun työttömyys julkisten toimenpiteiden ansiosta pienenee, niin julkiset menot vähenevät. Toisaalta julkisten menojen kasvattaminen lisää kokonaiskysyntää ja monien toimijoiden tuloja, mistä osa virtaa takaisin valtion kassaan verotuloina.” (s. 123)

Ilman Viinasen lamaan määräämää krapulakuuria, potilas olisi parantunut kokonaan, mutta sen sijaan: ”Suomeen luotiin täysin turhaan satojen tuhansien ihmisten hylkyluokka ja samalla palattiin tulojen eriarvoisuudessa 1960-luvulle.” (s. 125)

Laman jälkeen luovuttiin Lipposen johdolla suurimmasta osasta valtion yhtiöistä. Laskentatavasta riippuen kaikkiaan 20–30 yhtiötä yksityistettiin kokonaan tai osittain vuodesta 1987 alkaen. 2000-luvulla neoliberalistiset uudistukset jatkuivat valtionhallinnon palkkauudistuksilla, mikä johti moniin protesteihin. Yli 3000 yliopistolaista allekirjoitti vetoomuksen opetusministerille ja asiasta tehtiin myös kantelu oikeuskanslerille. Kantelu hylättiin eduskunnan oikeusasiamiehen omalaatuisella perustelulla, että vaikka oletetut vaikutukset ovatkin perustuslain vastaisia, niistä ei ole vielä empiiristä näyttöä. (s. 81)

Nykyään Suomea muokataan kohti kilpailuyhteiskuntaa, koska sitä pidetään ainoana ideologisena mahdollisuutena. Suomen on sopeuduttava haasteisiin ja siksi vanhat rakenteet on purettava. Mutta Patomäki kysyy onko tässä huumassa enää mitään mieltä, eiväthän valtiot itse enää kilpaile maailmanmarkkinoilla:

”Valtionyhtiöt kävivät kauppaa ennen, mutta ne on jo suurelta osin yksityistetty. Valtio ei siis itse kilpaile markkinoilla, vaan yritykset kilpailevat. Mikä sitten on tärkeää suomalaisten yhtiöiden menestymisessä? Onko ajatuksena, että ilman yhtiöiden menestystä ei ole työtä tai verotuloja, joita voitaisiin käyttää esimerkiksi koulutukseen ja terveydenhuoltoon tai sosiaalivakuutuksiin?"

"Kuitenkin, jos varsinaisena tavoitteena on työllisyyden tai verotulojen maksimointi, niin tehtävä pitäisi myös asettaa sen mukaisesti. Onko työllisyyden ja verotulojen maksimointi puolestaan tavoite, jonka eteen voidaan uhrata kaikki muu, esimerkiksi tieteen ja taiteen vapaus tai demokratia?”  (s. 189)

Kirja esittelee erilaisia tulevaisuusmalleja, joissa uusliberalismi häviää jonkin ajan kuluttua. Yhtenä pääsyynä on sen aiheuttama globaalin talouskasvun hidastuminen. Tämä tulee johtamaan epävakauteen ja hyvin mahdollisesti uusiin mannerten välisiin liittoutumiin ja vastakkainasetteluihin. Kiina, EU, Venäjä, Yhdysvallat ja Intia voivat yhdistyä hyvinkin erilaisin ryhmiin, joiden välinen sotilaallinen yhteentörmäys ei ole poissuljettua. Lisäksi neoliberalismi nakertaa useiden valtioiden perusrakenteita, jolloin on suurena vaarana, että terrorismi ja uudentyyppiset joukkotuhoaseet leviävät kurjuuden ja sekasorron keskeltä.

Yleisen vakauden ja hyvinvoinnin kannalta olisi tärkeää herättää yleistä tietoisuutta neoliberalismin luonteesta ja siihen tämä suhteellisen yleistajuinen kirja antaa käsittääkseni hyvän lähtökohdan. Tekijällä on hämmästyttävä taito kiteyttää muutamalla lauseella tunnettujen ajattelijoiden keskeisiä ideoita.

Useampi luku kirjassa perustuu Patomäen laajempaan ja tieteellisempään teokseen: The Political Economy of Global Security. War, Future Crises and Changes in Global Governance, jonka Routledge on julkaisemassa marraskuussa 2007.

Heikki Patomäki
Uusliberalimi Suomessa
WSOY, 2007, 282 s.