EU:n perussopimusuudistuksen vaatimus sotilaallisten voimavarojen kasvattamisesta epäselvä

Euroopan unionin perussopimusten uudistamiseksi on käynnistetty uusi hallitustenvälinen konferenssi, josta valtioneuvosto on antanut selvityksen. Asiasta päättänyt valtionpäämiesten huippukokous  piti ”olennaisen tärkeänä" vahvistaa kansalaisten kuulemista, tiedonsaantia ja pysyvää vuoropuhelua sopimusuudistuksessa. Rauhanliitto ja Sadankomitea ovat seuranneet perustuslakisopimusprosessia sen alkuvaiheista lähtien ja osallistuneet keskusteluun useista ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksistä.

Uusien perussopimusten tekstin odotetaan valmistuvan viimeistään joulukuun valtionpäämieskokoukseen. On selvää, että monilla jäsenmailla on yhä useita muutosvaatimuksia sopimustekstiin. Eräs heikolle keskustelulle jäänyt kysymys on perustuslakisopimuksen artiklan I-41 velvoite ja sitoumus kansallisten puolustusvoimavarojen vahvistamiseen, joka sisältyy myös uuteen sopimustekstiin.

Artikla I-41 (HVK-asiakirjassa art 48) sisältää yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityismääräykset. Sen kohta 3 käsittelee yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tarpeisiin annettavia voimavaroja ja  Euroopan puolustusvirastoa. Tässä yhteydessä asetetaan vaatimus: "jäsenvaltiot sitoutuvat asteittain parantamaan sotilaallisia voimavarojaan." Velvoite erottuu jyrkkyydessään selvästi muusta sopimustekstistä, eikä vastaavia velvoitteita kohdisteta muihin julkisiin voimavaroihin. Velvoitteen poikkeuksellisuudesta huolimatta sitä ei käsitelty hallituksen perustuslakisopimusta koskevassa esityksessä HE 67/2006 vp kuin mainintana. Ulkoasiainvaliokunnan ja puolustusvaliokunnan lausunnoista velvoitetta koskeva pohdinta puuttuu.

Velvoite ei näyttäisi rajoittuvan artiklan 41 tarkoittamiin voimavaroihin, joilla tyydytetään yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan asettamat tarpeet. Onko kyse tästä, vai yleisemmästä sitoumuksesta? Toisaalla sopimustekstissä todetaan, ettei yhteinen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka kuulu suoraan unionin ja jäsenvaltioiden toimivaltaluokitteluun, vaan sitä koskevat sopimuksen tämän sektorin erillismääräykset. Kansallisten sotilaallisten voimavarojen vahvistamisessa unionilla ei siten olisi jaettua toimivaltaa jäsenvaltion kanssa, eikä se myöskään suorittaisi tuki-, yhteensovitus- ja täydennystoimia tällä alalla.

Euroopan puolustusviraston tehtäväkuvaus sisältää kuitenkin useita vastaavanlaisia tehtäviä, joista on siis säädetty erillismääräyksinä. Unionin toimivallan käyttöä ohjaavien toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden nykyinen tulkinta ei anna perusteita puuttua kansallisten sotilaallisten voimavarojen yleiseen kehittämiseen. Muualla sopimustekstissä todetaan erikseen muun muassa, että kansallisen turvallisuuden kysymykset pysyvät kunkin jäsenmaan yksinomaisella vastuulla (art 4 mandaattiasiakirjassa).

Tavoitteiltaan, sisällöltään ja seurauksiltaan näin epäselvä sopimuksen kohta tulisi avata juridis- analyyttisesti  ja sen vaikutukset tulisi tulkita avoimella poliittisella keskustelulla.E

Lehden numero: