Ydinaseeton, siviilien johtama maailma - Rauhanliiton puheenjohtajan Tarja Cronbergin haastattelu

Kirjoittaja:

Rauhanliiton uusi puheenjohtaja Tarja Cronberg on kampanjoinut rauhan puolesta ammatikseen jo monta vuosikymmentä. Juuri nyt hän uskoo rauhanliikkeen elävän historiallisia aikoja, kun Yhdysvallat tavoittelee ydinaseetonta maailmaa ja Lähi-idän ydinaseeton vyöhyke on kansainvälisen yhteisön neuvottelupöydällä. Afganistanin tilanteesta Cronberg ei halua esittää lopullista arviota.

/

Kuva: Laura Malmivaara

Saavun helmikuisena lauantaina Rauhanliiton uuden puheenjohtajan Tarja Cronbergin kotiin Helsingin Kruununhakaan. Cronberg on juuri palannut Roomasta, jossa hän on työstänyt ydinaseisiin liittyvää raporttia Ulkopoliittiselle instituutille. On aika keskustella  ajankohtaisista rauhan ja sodan kysymyksistä - ydinaseista ja Afganistanista.

Tarja Cronbergin rauhanaktivistin tarina on pitkä mutta moniulotteinen - se ei pitkä jatkumo perinteistä järjestötyötä, vaan on pikemminkin perustunut tutkijan ammatilliseen uteliaisuuteen. Cronberg asui vuoteen 1995 Tanskassa ja työskenteli siellä muun muassa teknologian arvioinnin professorina, erityisenä kiinnostuksen kohteenaan se, miten arkiteknologia on periytynyt sotateknologiasta, ja mikä on niiden välinen suhde.

Realistinen pasifisti

“Olin 1980-luvulla aktiivinen myös Kvinnor för Fred -järjestössä, joka on yhteispohjoismainen rauhanliike. Sitten sain 1990-luvun alussa mahdollisuuden tutkia sotateknologian muuttumista ja siirtymistä siviiliteknologiaksi ja perustin siinä yhteydessä tutkimusryhmän, jossa tutkittiin konkreettisesti miekkojen takomista auroiksi kylmän sodan loppumisen jälkeen. Työskentelimme sekä USA:ssa että Venäjällä.”

Tutkimuskysymykseksi muodostui, mistä syntyy niin sanottu peace divident eli raha, jonka pitäisi siirtyä sotilasmenojen leikkaamisen seurauksena muuhun yhteiskunnalliseen käyttöön.
“Ongelmahan oli, että kylmän sodan jälkeen tätä rahaa ei tullutkaan, koska aseiden tuhoaminen olikin niin valtavan kallista. Muistan, kun kysyin kerran amerikkalaiselta atomiekspertiltä, miksi, niin vastaus oli, että emme tulleet sitä ajatelleeksi. Aseet oli tehty käytettäviksi eikä tuhottaviksi. Esimerkiksi ydinkärkien tuhoaminen on neljä kertaa kalliimpaa kuin niiden rakentaminen, mikä on aivan absurdia. Mutta tätä seurantatyötä tein vuoteen 1995 asti ja olen kirjoittanut siitä myös kirjoja. Tämä työ oli minun panostukseni rauhaliikkeeseen, myös ammatillisesti.”

1995 Cronberg siirtyi Suomeen Pohjois-Karjalan maakuntajohtajaksi, ja tuohon aikaan kuului ruohonjuuritason rauhantyö raja-alueilla ja aktiivinen, tavallisten ihmisten välisten yhteyksien rakentaminen Pohjois-Karjalasta Karjalan tasavaltaan. Arjen yhteyksien luominen ihmisten välille laajeni myös muualle Eurooppaan, ja sen ydinajatuksena oli, että sodan arvet ovat aina maiden välisillä rajoilla, missä sota on tapahtunut, ja juuri siellä pitää keskittyä poistamaan ennakkoluuloja.

“Tietenkin eduskunta- ja ministeriaikoina osallistuin sitten ulko- ja turvallisuuspoliittiseen päätöksentekoon ja liityin myös Sadankomiteaan. Rauhanliiton puheenjohtajuus onkin hieno mahdollisuus jatkaa omaa rauhanprojektiani, jota on pitänyt käynnissä ennen kaikkea kiinnostukseni ihmisten arkeen ja haluni ymmärtää, että jos yhteiskunnassa paha kulminoituu näihin aseisiin  ja sotiin, niin mikä on se käyntivoima, joka niitä pyörittää.”

Millainen pasifisti olet?
“Olen realistinen pasifisti. Periaatteessa olen sitä mieltä, että  ihmiset pitäisi kasvattaa rauhaan, eikä vihollisiksi tarvitsisi ketään synnyttää, mutta toisaalta sitten, kun vihollisuuksia on, olen kiinnostunut niistä mekanismeista, joilla niitä voidaan purkaa. Teen juuri nyt esimerkiksi töitä  
ydinaseriisunnan parissa, ja on mielenkiintoista, mitkä on ne mekanismit, joilla todella saisimme maailman ydinaseettomaksi. Se ei ole ihan helppoa, ja esteitä on paljon, mutta olen kiinnostunut niiden purkamisesta. Mutta en ole idealisti, en ajattele, että mikään muuttuisi yli yön, vaikka tietenkin sota ja asetuotanto on järjetöntä, ja ydinaseita on järjettömän paljon. Uskon hitaaseen prosessiin, koska vaihtoehtoja ei ole.”

Harppaus kohti ydinaseriisuntaa

Vaikka nopeita prosesseja ei ole, on aivan viime aikoina uudelleen esiinnoussut ajatus ydinaseettomasta maailmasta ehdottomasti oleellinen harppaus eteenpäin.

“Mahdollisuus on nyt olemassa. Se ei ole Barack Obamalta mikään heitto, vaan se on aidosti Amerikan intresseissä, koska ydinaseeton maailma merkitsee, että amerikkalaisilla on sotilaallinen herruus. Heillä on ylivoima tavanomaisissa aseissa ja avaruudessa, ja kaikki  
ydinaseiden leviäminen on heille pahasta, koska kaikki uudet ydinasemaat ovat periaatteessa vihamielisiä. Kyse on kuitenkin siitä, että Kiina ja Venäjä, jotka tietenkin täytyy saada mukaan  
ydinaseriisuntaan, ovat nimenomaan esittäneet, että samalla pitää sopia siitä, että avaruutta ei aseisteta eikä ohjuspuolustusjärjestelmien rakentaminen tai aseiden teknologisoituminen riistäydy käsistä. Ja on vaikea kuvitella, että amerikkalaiset suostuisivat sopimaan näistä ilman valtavaa  
kansainvälistä painetta.”

Cronberg näkee, että vaikka Yhdysvalloissa onkin voimakkaita jännitteitä Obaman ja hänen neuvonantajiensa sekä Pentagonin välillä, on Obama kuitenkin aivan tosissaan tuodessaan julki toiveensa toisenlaisesta maailmasta.

“Ei kukaan Bush olisi tätä esittänyt, kyllä henkilöllä on merkitystä. Mutta taustallahan ovat yhdysvaltalaiset ydinasepolitiikan supervaikuttajat Henry Kissinger, George Schulz, Sam Nunn ja William Perry, joista kukaan ei ole varsinainen rauhankyyhky. Mutta tämä on erittäin erikoinen tilanne, koska nyt heillä ja rauhanliikkeellä on yhtäkkiä yhteinen intressi, ja minusta meidän  
pitää ehdottomasti tukea Amerikkaa tässä. Mutta pitää myös huolehtia siitä, että amerikkalaiset eivät säästä omia ydinlaboratorioitaan ja ettei avaruuden aseistus etene. Uskon, että tässä on neuvotteluvaraa, sillä ydinaseiden leviämisen uhka on heille niin akuutti asia. Ja sitä  paitsi Obama on nyt investoinut tähän ja saanut jo sen rauhanpalkinnonkin. Kyllä se asettaa paineita.”

Miten kansainvälinen yhteisö on sitten onnistunut reagoidessaan uusiin ydinaseuhkiin, kuten esimerkiksi Iranin tilanteeseen?

“Mielestäni aika epäsymmetrisesti sikäli, että ydinsulkusopimuksen mukaan kaikilla mailla on oikeus ydinvoiman rauhanomaiseen käyttöön, ja niin kauan kuin ei ole todistettu, että Iranilla on ydinase, sillä on oikeus hallita ydinpolttoainekiertoaan. Se on kansainvälisten sopimusten mukaista. Sitten toisaalta voi sanoa, että Iran on sabotoinut kontrolliprosessia, toiminut monin tavoin väärin ja hämännyt ja on todennäköisesti kehittämässä pommia.”

Tämä kaikki kuvastaa Cronbergin mielestä kahta asiaa: ensinnäkin sitä, että ydinsulkusopimus ei ole ajan tasalla, koska siviiliydinvoimaa saa käyttää rajattomasti. Ilmastonmuutoksen myötä tämä ongelma laajenee, kun ydinvoiman kehittäminen kiihtyy.
“Toinen kysymys on se kaksinaismoralismi, jolla Iraniin on suhtauduttu. Israelhan esimerkiksi on ydinsulkusopimuksen ulkopuolella, ja Iran taas sen sisäpuolella, vaikka ne molemmat ovat osa Lähi-idän ydinaseproblematiikkaa. Tähän amerikkalaiset eivät ole koskaan reagoineet.”

/

Ydinaseeton Lähi-itä

Cronberg esittää henkilökohtaisen kantansa Iranin asiaan neljän vaihtoehdon kautta, jotka toi Helsingissä hiljattain esiin myös Terje Rød Larsen, YK:n neuvonantaja Lähi-idässä. Ensimmäinen on hyväksyä se, että Iranista tulee niin sanottu kynnysvaltio eli maa, jolla on mahdollisuus ja kyky ydinpommin rakentamiseen mutta joka ei rakentamiseen välttämättä ryhdy. Toinen on se, että Irania pommitetaan ja kolmas iranilaisten oma vallankumous. Neljäs vaihtoehto on kansainväliset sanktiot.

“Sanktioihin en usko. En myöskään usko, että Iran itse vaihtaa hallitusta. Silloin jäljelle jää pommittaminen tai pommin hyväksyminen, ja silloin täytyy toisin sanoen vain hyväksyä se, että  
Iranista tulee kynnysvaltio. Silloin Iran saa paljon lisää kansainvälistä arvovaltaa ennen kaikkea Lähi-idässä ja silloin syntyy myös tilanne, jossa pitää saada aikaan Lähi-idän ydinaseeton vyöhyke.”

Cronberg perustelee ajatusrakennelmaansa sillä, että ydinaseistettu Iran olisi Israelille niin vakava uhkakuva, että se pakottaisi voimatasapainon heilurin heilahtamaan riittävän voimakkaasti toiseen ääripäähän, kohti ydinaseettomuutta.
“Tilanne on niin vaarallinen, että ydinaseeton vyöhyke on ainoa mahdollisuus. Ja tämähän tulee nyt esille  New Yorkissa, kun neuvottelut ydinsulkusopimuksen jatkosta alkavat.”

Egypti onkin esittänyt Lähi-idän ydinaseettomuutta monta vuotta, ja  se on niin liittoutumattomien maiden kuin New Agenda Coalitionin puheenjohtajana vahvassa asemassa neuvotteluissa.
“Näillä mailla on paljon valtaa, ja ne haluavat ajaa ydinaseettomuutta. Ja toivon että siinä nyt päästäisiin New Yorkin neuvotteluissa eteenpäin, koska kaikilla on muuten tarjolla vain  
huonoja vaihtoehtoja.”

Tietyistä mahdollisuuksien ikkunoista huolimatta Cronberg pitää New Yorkin ydinsulkuneuvottelujen suurena riskinä sitä, että koko sopimus kaatuu tai se vahvistetaan vain niin nimellisellä tasolla, ettei aitoa yksimieleisyyttä synny.
“Maksimipotentiaali on se, että ydinaseriisuntaa todella pystytään edistämään. Paljon riippuu Yhdysvaltain uudesta ydinasedoktriinista, josta tiedämme enemmän vielä maaliskuun aikana. Myös Kansainvälistä atomienergiajärjestöä on vahvistettava, nythän esimerkiksi Iranin tapaus on osoittanut, miten hirveän pienet mahdollisuudet sillä on kontrolloida mitään, ja miten ristiriitaisia viestejä siltä koko ajan tulee.”

Mikä sitten on ydinvoiman leviämisen merkitys?
“Se on erittäin suuri. Ydinvoiman leviäminen johtaa siihen, että ydinmateriaalia on yhä enemmän saatavilla, ja siksi sitä on kontrolloitava. On keskusteltu myös kansainvälisestä ydinpolttoainepankista, joka olisi esimerkiksi Suomelle suuri muutos nykyisiin käytäntöihin. Siksi, kun Suomessa puhutaan taas Suomen uusista ydinvoimaloista, pitäisi keskustella myös tästä asiasta. Jos ydinpolttoaine leviää käsistä, kaikki maat ryhtyvät kehittämään ydinaseita.”

Sota romahtaneessa valtiossa

Cronberg oli Kööpenhaminan rauhantutkimuslaitoksen johtaja silloin, kun Afganistaniin hyökättiin. Jo silloin laitoksessa arveltiin, että operaatiosta muodostuu 2000-luvun Vietnam. Cronberg on edelleen hyvin pessimistinen.

“Olisi jotain toivoa, jos Afganistanissa olisi legitiimi hallitus. Mutta kun sitä ei ole, on hirveän vaikea voittaa ihmisten sieluja puolelleen, vaikka tehtäisiin mitä. En näe mitään sellaista valoa,  
että länsimaat voisivat Afganistanissa edistää mitään rauhanomaista ratkaisua, vaan kyllä siitä täytyy paikallisten neuvotella keskenään ja saada aikaan laillinen hallitus, oli siinä taleban mukana taikka ei. Nyt samassa sopassa ovat ulkomaiset sotavoimat, hallitus vailla legitimiteettiä ja oopiumin viljely, ja se on mahdollisimman huono kombinaatio. Ja sota loppuu vasta, kun rahat sen käymiseen loppuvat.”

Pitääkö lännen sitten lähteä Afganistanista pois?

“Se on todella hankala kysymys. Nyt siellä ollaan ja ylläpidetään vähän järjestystä. Pitäisikö se  jättää taistelutantereeksi? Ja kysymys on myös siitä, että kaikki  pitäisi keskittää nyt siviilikriisinhallintaan, mutta siinäkin olisi ollut pakko lähteä niistä instituutioista, joita siellä jo on. Meidän poliisit on koulutettu meidän poliiseiksi ja meidän oikeuslaitos meitä varten, ja meidän on hyvin vaikea viedä näitä instituutiota täältä sinne. Afganistanin poliisi, jota olemme kouluttaneet, ei herätä ihmisten luottamusta. Sen sijaan Afganistanin omia rakenteita olisi pitänyt alkaa kehittää demokraattisempaan suuntaan ja luoda myös uusia konsepteja demokratialle ja nähdä se prosessina, jossa esimerkiksi koulutetaan lukutaidottomia ihmisiä. Tietenkin pitää myös rakentaa vaihtoehtoja oopiumille.”

Iso kuva on joka tapauksessa Cronbergin mukaan se, että Afganistanissa on olemassa vain poliittisia ratkaisuja, ja ne taas vaativat neuvotteluja talebanien kanssa - sekä tietenkin terrorismin vastaisen sodan doktriinin murtamista.

“Nämä ovat aivan välttämättömiä asioita. Nythän esimerkiksi siviilien kuolemat vieraan maan sotajoukkojen pommeihin ovat radikalisoineet ihmisiä, kuten myös se, että hallitus on täysin korruptoitunut. Mutta kyllä minusta Obamankin hallinnossa ensimmäinen tiedostaminen  
sotilaallisen ratkaisun mahdottomuudesta on jo tapahtunut. Ja silloin siellä pitää tietysti kysyä, että kun tätä kerran ei voiteta sodalla, niin miten silloin terrorismia vastaan taistellaan. Ja kyllä se 
tarkoittaa ihmisten elintason nousua, työpaikkoja ja arjen rakentamista.”

Cronberg sanoo, että edessä on yhä niin pitkä ja hidas prosessi, että se ei mitenkään tule valmiiksi esimerkiksi Obaman ilmoittaman 11 tai 18 kuukauden aikana.
”On kuitenkin hyvä, että amerikkalaiset ovat antaneet sen signaalin, etteivät he aio olla siellä ikuisesti, vaan että afganistanilaisten pitää itse alkaa miettiä, mitä tässä oikein voisi tehdä. Ja ehkä se myös kiihdyttää hallituksen ja talebanien välisiä neuvotteluja.”

Vielä lopuksi: miksi Suomessa ei saa sanoa, että Afganistanissa on käynnissä sota?

“Kyllä minun mielestä tästä on kuitenkin käyty keskustelua. Päättäjien ei tietenkään ole helppo todeta, että Suomi käy sotaa. Kokonaan toinen asia on, että sodan käsite muuttuu. Jos  sota käsitteenä vaatii, että kaksi valtiota taistelee keskenään, ja jompi  kumpi jossain vaiheessa voittaa, niin uusi määrittelytapa lähtee  siitä, että on maassa on väkivaltaa ja siviilejä kuolee huomattavan paljon. Ja tämän ajatuksen mukaanhan on aivan selvää, että Afganistanissa on sota, joka on myös käynnissä koko maassa, ei vain etelässä. Toinen tapa sanoa sama asia on se, että siellä on vain anarkiaa ja aseellista väkivaltaa.”

Pohdintamme sodan ja rauhan ongelmatiikasta päättyy tällä kertaa ratkaisemattomaan. Emme yhden keskustelun aikana saa maailmaa riisutuksi aseista tai väkivallasta, emme, vaikka puhumme vielä hetken myös Suomen sisäisen turvallisuuden kysymyksistä. Cronberg vaatii  
siihenkin opiksi parempaa ihmisistä huolehtimista ja aitoa yhteiskunnallista välittämistä.

Cronberg sanoo vielä, että jos Suomessa annettaisiin enemmän tilaa sille tosiasialle, että Afganistanissa on käynnissä sota, se saattaisi kiihdyttää vaatimuksia vetäytymisestä, eikä sekään olisi välttämättä paras mahdollinen tie ulos varsinaisesta ongelmasta. Lopulta kyse on  
kuitenkin vain siitä, että terrorismin vastaisen sotaopin viholliskuva on murrettava, sillä sen suurimpana vaarana on, että viholliseksi leimataan koko afganistanilainen siviiliyhteiskunta, jonka jäsenistä talebanienkin kriittinen massa viime kädessä muodostuu.

Keskustelumme ytimessä on näin loppuun asti tavallinen ihminen, jonka on tultava toimeen sen inhimillisen todellisuuden kanssa, joka yhteiskuntaan sen tekemien valintojen myötä muodostuu. Ja niiden valintojen soisi perustuvan enemmän rauhan kuin sodan ja enemmän siviili- kuin sotilasdoktriinien pohjalle.

Lehden numero: