Asebudjetista kamppaillaan kovilla panoksilla

Puolustusvoimien on uuden tilanteen edessä, kun rahasta on pakko säästää, ja oman toiminnan identiteetti on samalla murroksessa. Miten uudistaa järjestelmää aiempaa pienemmillä resursseilla?

Säästämisestä ja menoleikkauksista on tullut yhteiskunnan normaalitilanne, ja valtion- ja kunnanhallinnon eri sektorit ovat tottuneet elämään jatkuvan leikkausuhan alla. Sotilaille tilanne on kuitenkin uusi, eikä leikkauskohteita tunnu millään löytyvän. Hallitusneuvotteluissa hyväksytyt 200 miljoonan euron leikkaukset puolustusmenoihin ovatkin kova pala edellisten hallitusten paapomiseen tottuneille kenraaleille. Viime hallituksen siunaamaa kahden prosentin vuotuista korotusautomaattia Puolustusvoimien käytettävissä oleviin resursseihin ei enää ole.

Nyt kenraalit syöttävät medialle kuvaa, jossa armeijan ajoneuvot ja aseet ruostuvat käsiin. Esimerkiksi prikaatikenraali Veli-Pekka Parkatti sanoo koko Suomen puolustusjärjestelmän olevan sortumassa. Puolustusvoimat on myös keksinyt budjettikampanjansa tueksi kolmijalkaista Aalto-jakkaraa muistuttavan mallin: määrärahojen tasosta riippumatta kolmasosa puolustusmenoista laitetaan toimintaan, kolmasosa kiinteisiin menoihin ja kolmasosa investointeihin – muuten puolustusjakkara kaatuu. Tästä mallista pidetään nyt kynsin hampain kiinni, viimeksi puolustusministeri maanpuolustuskurssin avajaisissa. Mistä tämä kaavamainen ajattelu kertoo?

Määrärahojen leikkaukset tehdään eduskunnan ohjauksessa niin sanotun suuren puolustusvoimauudistuksen yhteydessä. Puolustusvoimat tietää sorvaamansa jakkaran olevan eduskunnalle epämukava istua. Toimintajalan katkaisu merkitsisi asevelvollisuuden alasajoa ja kertausharjoituksista luopumista, kiinteistä menoista leikkaaminen henkilöstövähennyksiä ja varuskuntien lakkautuksia ja investointien vähentäminen puolustuskyvyn heikentämistä. Jakolinjoja syntyy eduskunnassa varmasti suhteessa asevelvollisuuteen, liittoutumattomuuteen, ja aluepolitiikkaan.

Jakkaramallia voidaan tarkastella suhteessa Suomessa vallitsevaan jähmettyneen kaksijakoiseen puolustusajatteluun. Suomi on koko kylmän sodan jälkeisen ajan toteuttanut skitsofreenista puolustuspolitiikkaa: toisaalta ylläpidetään kylmän sodan aikaisten massa-armeijoiden asevelvollisuutta, mutta samalla – ikään kuin vaivihkaa – rakennetaan jatkuvasti modernia iskukykyistä teknoarmeijaa.

Massa-armeijaa tukee keskusta-vasemmisto ja konservatiivis-kansallismielinen oikeisto, kun taas teknoarmeijan kannattajia on eniten poliittisessa oikeistossa – mutta myös Puolustusvoimissa itsessään. Sotilaille puolustuskyky, kansainvälinen osallistuminen ja asehankinnat painavat paljon, kun taas monille poliitikoille asevelvollisuuden säilyttäminen ja aluepolitiikka ovat tärkeitä.

Myös mahdollisten muutosten vaikutus liittoutumiseen askarruttaa monia. Puolustusministeri Stefan Wallinin (rkp) mukaan menoleikkaukset johtavat Suomen Nato-jäsenyyteen. Ministerin ajatuksenjuoksussa vain Nato-jäsenyys voi korjata leikkausten heikentämän puolustuskyvyn. Logiikka on outo: onhan Nato-jäsenyyden tähän asti uskottu pikemminkin merkinnyt puolustusmenojen kasvua.

Kansantaloudelle maanpuolustuksen kaksijakoisuus tulee kalliiksi. Yleisen asevelvollisuuden ylläpitämisen vuoksi Suomessa on reservissä 1,7 miljoonaa asekoulutuksen saanutta henkilöä. Sodanajan joukkojen määrä on kuitenkin vain 350 000 sotilasta, ja määrää tullaan todennäköisesti laskemaan vähintään sadalla tuhannella. Mihin tehtäviin lähes puolitoista miljoonaa sodanajan joukkojen ulkopuolelle jäävää reserviläistä on koulutettu, ellei pelkkään maanpuolustushengen ylläpitämiseen? Tässä yhtälössä olisi varmasti tehostamisen varaa, mutta toistaiseksi nykymallinen asevelvollisuus nauttii laajaa poliittista tukea.

Sodanajan joukkojen määrää on vuosien mittaan pienennetty lähinnä joukkojen aktiivista reserviaikaa lyhentämällä. Merkittävästi enemmän säästöjä saataisiin kuitenkin karsimalla turha kouluttaminen pois ja siirtymällä nykyistä valikoivampaan asevelvollisuuteen.
Poliittista valmiutta tähän löytyisi ainakin vasemmistoliitosta ja vihreistä, jotka ovat maanpuolustusmalleissaan korostaneet valinnanvapauden merkitystä. Samansuuntaista ajattelua edustaa myös Risto Siilasmaan työryhmässä esillä ollut neljän kuukauden asepalvelus.

Sotilaiden lempilapsi teknoarmeija vaatii kuitenkin yhä uudempia ja entistä kalliimpia leluja. Ilmavoimien Hornet-hävittäjiin asennetaan toista miljardia euroa maksavaa rynnäkköaseistusta, niin sanottua ilmasta maahan -kykyä. Käytännössä tälle kyvylle löytyisi käyttöä ennen kaikkea kansainvälisissä tehtävissä. Rakennetaanko tulevaisuuden Puolustusvoimista vaivihkaa Nato-pommituksiin sopivat hyökkäysvoimat? Muodonmuutos Suezin sinibareteista olisi ainakin täydellinen.

Aikoinaan 1990-luvun laman aikana kalliilla hankitut Hornet-hävittäjät eivät nekään enää armeijalle riitä, hyökkäysaseilla tai ilman. Vanhentuvien koneiden tilalle halutaan tutkassa näkymättömiä hävittäjiä, joiden hintalappu on niin suuri, että hankintoihin on varauduttava jo nyt. Myös merivoimat vaativat lisää kalustoa, ja henkilömiinoista luopumista ja mahdollista rypäleasesopimukseen liittymistä käytetään varmasti rahavipuna maavoimien puolella.

Armeijan rakenteiden uudistaminen on varmasti edessä. Sotilasläänien lakkauttaminen on järkevää, sillä nykyaikana hierarkian fyysinen läsnäolo joka alueella ei ole tarpeen. Jos sotajoukkoja johdetaan jo toiselta puolelta maapalloa, miksi ei toiselta puolelta Suomea? Poliittisesti vaikeampaa sen sijaan on varuskuntien väistämätön lakkauttaminen, joka seuraa jo ikäluokkien pienenemisestä. Lisää tyhjiä petipaikkoja syntyy, kun asepalveluksen suorittavien osuus jatkaa pienenemistään.

Miten kaikki tämä liittyy kaavamaiseen kolmasosa–kolmasosa-malliin? Voi olla, että sotilaat laskevat sen varaan, että jakkaramallissa heidän tarvitsee ainoastaan pitää kiinni asehankinnoista eduskunnan huolehtiessa jakkaran muista jaloista. Poliittisesti asehankinnoista on helpompi säästää kuin asevelvollisuudesta tai varuskuntaverkosta. Armeijan toiveissa saattaa olla jopa leikkausten osittainen peruminen, joko nyt tai viimeistään seuraavalla hallituskaudella.

Vasemmistopuolueiden ajamat leikkaukset ovat takuuvarmasti vaikea pala oppositiossa oleville perussuomalaisille ja keskustalle, sekä ideologisesti että aluepoliittisesti. Lisäksi henkilömiinakiellosta eduskunnassa käyty keskustelu osoitti, että armeijaan puuttuminen on vaikeaa myös päähallituspuolue kokoomukselle. Kypäräpappi kulkee vankasti kykypuolueen riveissä.

Koko armeijan sorvaama jakkaramalli tulisikin nyt kyseenalaistaa. Puujakkaralla istumisen sijaan Suomi voisi nousta seisomaan ja nähdä maailman ympärillään muuttuneen. Nykymaailmassa turvallisuutta luodaan tehokkaammin muilla keinoilla kuin asevoimaa kasvattamalla. Kahdelle jalalle noussut Suomi huomaisi, ettei sen puolustus
romutu, vaikka suurimpien asehankintojen aikataulua hiukan venytettäisiin.

Kirjoittaja on Sadankomitean varapuheenjohtaja

Lisää aiheesta muualla verkossa:

http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2011/08/armeijan_kalustoa_vanhenee_runsaas...
http://www.defmin.fi/index.phtml?661_m=4740&s=270
http://www.sss.fi/uutiset/246208.html
http://www.vihreat.fi/files/liitto/Asevelvollisuuslinjaukset2010_0.pdf
http://www.defmin.fi/files/1648/Suomalainen_asevelvollisuus_plmv2_2010.p...