Pääkirjoitus: Kuoleman kaupaksi käymisestä

Kirjoittaja:

Tätä kirjoittaessani Viktor Bout, yksi historian pahamaineisimmista ja siksi legendaarisimmista asekauppiaista, istuu oikeudenkäynnissä New Yorkissa, johon hänet lopulta viime vuonna lennätettiin, vuosien oikeustaistelun ja Yhdysvaltain ja Venäjän välisen diplomaattisen väännön jälkeen. Kuoleman kauppiaaksi kutsuttu Bout, jota Nicholas Cage esitti elokuvassa Lord of War, myi uransa aikana aseita lähtökohtaisesti kenelle tahansa, joka halusi ostaa, eikä liene potenut huonoa omaatuntoa osallisuudestaan viattomien tappamiseen. Erityisesti hänet on liitetty Angolan, Sierra Leonen and Sudanin sisällissotien sekä Kolumbian FARC-sissien aseistamiseen.

Boutin tarina on häkellyttävän monimutkainen ja kietoutuu epäilyttävän mukaansatempaavasti maailman pahimpien väkivaltaisten konfliktien anatomiaan viimeisten 20 vuoden aikana. On selvää, ettei Bout ole yksin syyllinen myymiensä aseiden synnyttämiin kuolemantilastoihin – hänhän teki vain bisnestä.

Aivan äskettäin julkaistiin myös SaferGlode Finlandin raportti Suomen aseviennistä vuonna 2009. Raportti paljastaa, että maamme aseviennissä on edelleen paljon harmaita alueita. Siinä kootaankin niin kutsutulle harmaalle listalle maita, joihin suuntautuva asevienti on tai saattaa olla ristiriidassa Suomen virallisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tai EU:n aseviennin yhteisen kannan kanssa. Listalla on peräti 38 Suomen aseviennin kohdemaata. Näiden joukossa on muun muassa kehitysmaita sekä ei-demokraattisia valtioita, joissa on vakavia ihmisoikeusloukkauksia, korkea väkivaltakuolleisuus, konflikti tai sota. Harmaan listan maiden osuus kaikista Suomen asevientimaista on peräti 44 prosenttia.

Suomen asevienti kasvoi kaudella 2005–2009 kaksinkertaiseksi verrattuna edelliseen kauteen 2000–2004. Kokonaan uusia sotatarvikkeiden vientikohteita olivat vuonna 2009 Libanon, Venäjä ja Meksiko, joista yksikään ei ole erityisen stabiili demokratia tai tunnettu vahvasta tai turvallisesta kansalaisyhteiskunnasta. Ne eivät kuitenkaan ole kansainvälisellä asevientikieltolistalla, toisin kuin Norsunluurannikko, Sudan, Kiina tai Zimbabwe. Silti Suomi myi aseellisen käyttöön soveltuvaa teknologiaa myös näihin maihin. Tämän mahdollistaa käsite kaksoiskäyttöteknologia. Se tarkoittaa teknologiaa, jota voidaan siviilikäytön ohella hyödyntää joukkotuhoaseiden tai niihin liittyvien ohjusjärjestelmien kehittelyssä ja valmistelussa. Raportissa termillä tarkoitetaan laajemmin siviiliteknologiaa, jota voidaan käyttää myös sotilaallisiin tarkoituksiin.

Sellaisissa maissa kuin juuri Norsunluurannikko tai vaikkapa Iran, Turkki tai Saudi-Arabia on varmasti paljon tarvetta hyvin toimivalle teknologialle, jota Suomessa toki on tarjolla. Kyse onkin siitä, mitä myyntiketjun alkupäässä voidaan tietää myytävän välineistön lopullisesta käyttötarkoituksesta. Onko syytä epäillä, että esimerkiksi Iranin tai Saudi-Arabian valtio käyttää ostamaansa teknologiaa tavalla, joka voi olla yhtä vaarallinen tai jopa vaarallisempi kuin suorasukainen aseella uhkaaminen juuri siksi, että raja kansalaisten koskemattomuutta ja ihmisoikeuksia kunnioittavan sekä niistä vähät välittävän käytön välillä on niin häilyvä ja ambivalentti? Tietenkin on. Ja silti näihin maihin saa Suomen viranomaisten mielestä myydä tekniikkaa, jota voidaan käyttää joko ”oikein” tai ”väärin”.

Kuten Jouko Huru raportin esipuheessa toteaa, asetelma on skitsofreeninen, sillä aseita ja aseiden kaltaisesti käytettävää teknologiaa haluavat ostaa juuri ne maat, jotka niitä myös tahtovat käyttää, ja todennäköisesti vieläpä kyseenalaisella tavalla. Ja koska Suomen asetuotanto on pientä, emme pysty kunnolla kilpailemaan esimerkiksi suurten länsieurooppalaisten maiden käyttämillä asemarkkinoilla. Sen sijaan meiltä ostavat aseita ne pienemmät maat, joilla ei itsellään ole riittävän kyvykästä omaa asetuotantoa – ja joiden demokratia ei vastaa parhaita mahdollisia standardeja. Nämä maat haluavat ostaa myös nimenomaan korkeaa teknologiaa yksiselitteisten pyssyjen sijaan, ja juuri sitä suomalaisyritykset voivat tarjota. Mutta kuten Hurukin huomauttaa, myös viestintälaitteistojen, säähavaintoteknologian tai tulenjohtoon käytettävien ohjelmistojen kauppa on ongelmallista, jos ja kun sen käyttötarkoitus lopulta on ostajavaltion väkivaltakoneiston vahvistaminen.

Tässä lehdessä on kolmiosainen artikkeli, joka tarkastelee Syyrian yhä väkivaltaisemmaksi äityvää konfliktia sekä sitä, mitä mahdollisuuksia meillä on jäljittää tähän väkivaltaan käytettävien aseiden alkuperää. On hirvittävän surullista, että yksi säikeistä johtaa tänne Pohjolan perukoille. Suomi nimittäin myönsi Syyriaan vuosina 2009–2010 kymmenen aseteknologisesta kiinnostavaa vienti- tai esittelyvientilupaa, jotka koskivat Nokia Siemens Networksin kaksoiskäyttötuotteita ja Mastsysten Int'l -yrityksen, nykyisen Cobham Mast Systemsin teleskooppimastoja. Mitään Suomen myöntämiä asevientilupia ei myöskään ole vuoden 2011 osalta peruttu, vaikka tilanne Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa on huomattavasti kärjistynyt. Sen sijaan Puolustusministeriö on tyytynyt vain ohjeistamaan yrityksiä ”pidättäytymään viennistä”.

Suomi ei siis kenties ole myynyt Bashar al-Assadin turvallisuusjoukoille pyssyjä, joilla nämä ovat tappaneet mielenosoittajia, mutta maamme ei toisaalta ole myöskään katsonut, ettei tämän hirmuhallinnon kanssa voisi periaatteessa käydä kauppaa tavarasta, jota se voi toisella tavoin hyödyntää kansalaisiaan kurittaessaan. Tämä on sietämätöntä.

Kuulun siihen tosikkomaisen pasifistiseen ja useissa piireissä epäisänmaalliseksi leimattuun vähemmistöön, jonka mielestä kaikki laitteet, joita voidaan käyttää väkivaltaiseen toimintaan, ovat kyseenalaisia ja tuomittavia. Enkä nyt tarkoita keittiöveitsiä tai kirveitä, sillä niiden olemassaolon tarkoitus ei ole väkivalta. Aseteknologian sen sijaan on.

Miten siis voidaan puolustella toimintaa, jonka tavoitteena on tehdä voittoa sillä, että epädemokraattinen valtio haluaa mahdollisesti väkivaltaisesti rajoittaa kansalaistensa vapautta ja perusoikeuksia? Minusta sitä ei voi puolustella mitenkään, vaan kyse on pikemminkin voitontavoittelijan osallisuudesta niihin ihmisoikeusloukkauksiin, joihin tämän myymän välineistön käyttö saattaa johtaa. Kyse ei pohjimmiltaan ole koskaan siitä, onko toiminta laillista — lakihan on aina ihmisten ajattelema ja kirjoittama — vaan siitä, onko se eettisesti perusteltavissa. Aseteknologian kauppa Syyriaan ei ole — se ei ole kerta kaikkiaan mistään kotoisin.

Ovatko siis suomalaiset teknologiayritykset lopulta moraalisesti eri asemassa kuin Viktor Bout, joka myös epäilemättä puolustelee toimintaansa vetoamalla kaupankäynnin väistämättömyyden lakiin — että jos en minä myy, joku toinen myy joka tapauksessa? Kysymys on minusta vähintäänkin aiheellinen. En ole lainkaan varma, että haluan kansantaloutemme tai kilpailukykymme kasvavan sen ansiosta, että diktaattorit ostavat meiltä uusia hienoja tyrannisointilaitteistoja. Laki, jota Bout ilmiselvästi rikkoi ja jota suomalaisyritykset sinnikkään järkähtämättömästi vakuuttavat noudattavansa, ei silloin ole ainut hyväksyttävyyden kriteeri. Lakiahan voidaan aina muuttaa — vaikkapa niin, että se sallii ”siviiliteknologian” soveltamisen ihmisten väkivaltaiseen kurittamiseen.

http://www.saferglobe.fi/tutkimusverkosto/tiedotteet/asevienti2009/

 

Lehden numero:

Uusimmat jutut samasta aiheesta

Nähdään 2020 »

Pax ei ilmesty vuonna 2019.

Onnea 55-vuotiaalle! »

Tänä vuonna rauhanjärjestö Sadankomitea täyttää 55 vuotta. Tätä juhlaa vietetään kohtuullisen pienimuotoisesti, mutta menneitä muistellaan kuitenkin hiukan tavallista enemmän tässä ja syksyn toisessa numerossa. Sadankomitea on perustettu osana 1960-luvun liikehdintää ja se on muuttanut Suomea enemmän, kuin on äkkiä ajattelisi, samoin kuin tietenkin monet muutkin 1960-luvun liikkeet.

Minä olen lumeavioliitossa »

Monet maahanmuuton käytännöt ovat läpeensä rasistisia. Tietyistä maista maista tulevat suomalaisten puolisot saavat perhesiteen perusteella oleskeluluvan ja toisista maista tulevat eivät. Viranomaiset arvioivat avioliittoja kriteerein, joita ei löydy laista. Avioliittolaissa ei mainita sanaa rakkaus kertaakaan, sen sijaan laissa todetaan, että kaksi henkilöä, jotka ovat sopineet menevänsä avioliittoon keskenään ovat kihlautuneet.