Itsenäisyyssodan vaiettu salaisuus kummittelee yhä Namibiassa

Kirjoittaja:

Monet namibialaiset pitävät itsenäisyyden taistellutta Swapoa sankarina. Vakoojaksi leimattu Vicky Festus Karures kantaa sitä vastoin arpia puolueen pimeästä puolesta, "suuresta salaisuudesta".

Namibian itsenäistymisestä tuli kuluneeksi maaliskuussa 22 vuotta. Itsenäisyyden taistellut Swapo on edelleen vallassa ja edelleen se vaikenee sodan aikaisista omien kansalaistensa kidutuksista, ”suuresta salaisuudesta”, kuten Vicky Festus Karures sitä nimittää.

”Suureen salaisuuteen” liittyy myös Karuresin tarina, joka alkaa 1970-luvun Owambomaalta Martin Luther King High Schoolista.
"Se oli poliittisesti aktiivinen koulu, ja monet oppilaat lähtivät Angolaan liittyäkseen Swapon riveihin", nainen kertoo.

Myös Karures oli Swapon jäsen ja kiinnostunut politiikasta. Hän jatkoi kuitenkin sairaanhoito-oppilaitokseen, ennen kuin hinku liittyä itsenäisyystaisteluun voitti ja hänkin lähti Angolaan.
Angolassa Karures työskenteli Namibian vapautustaistelijoiden leirillä ensin kouluttajana, sitten sairaanhoitajana – toukokuuhun 1987 asti.
"Olin yövuorossa, kun Swapon miehet tulivat. He väittivät minua Etelä-Afrikan vakoojaksi ja käskivät tulla mukaan. Poikani oli silloin vain runsaan vuoden ikäinen ja mukanani sairaalassa, koska imetin", Karures muistelee.

Hän sai käydä kotonaan hakemassa vaatteita, mutta hoitajan kanssa ollut kolmevuotias tytär piti jättää.

Karures vietiin maanalaiseen vankilaan, bunkkeriin, jossa oli jo ennestään lähes kolmekymmentä naista lastensa kanssa. Miehille ja lapsettomille naisille oli omat tyrmänsä.
"Ulos ei saanut mennä edes pissalle, vaan tarpeet piti tehdä tölkkiin."
Seuraavana aamuna alkoi kidutus.

"Huoneessa oli kolme miestä keppien kanssa. He käskivät ottaa vaatteet pois, ja suuhun laitettiin likainen vaatteen pala, jotta huuto ei kuuluisi", Karures kertoo.

Hän vannoi, ettei ole vakooja, mutta hakkaaminen jatkui – niin kauan, että Karures pelkäsi kuolevansa.

Seuraavana aamuna Karuresin vartalo oli hakkaamisen jäljiltä ruhjeilla. Nainen muistelee saaneensa runsaasti lääkkeitä ja vettä peseytymiseen. Sitten hakkaaminen alkoi uudelleen. Tällä kertaa se oli entistä pahempaa, koska kepin iskut osuivat vanhoihin haavoihin ja murtumiin.

Karuresia kidutettiin kahden kuukauden ajan joka päivä. Hänen väitettiin osallistuneen kolme kertaa vakoojien koulutukseen, ja lopulta hän suostui allekirjoittamaan todistuksen, jossa myönsi olevansa vakooja.

Kiduttaminen väheni, muttei loppunut.
"Kuulimme tuskan huutoja, ampumista ja taisteluja. Joskus aamuisin näimme pihalla ruumiita ja revittyjä vaatteita, mutta koskaan emme tienneet, mitä oli tapahtunut. Joskus ihmisiä ammuttiin silmien edessä."

Eniten Karuresin käy sääliksi lapsia.
"Edes lapsille ei ollut tarpeeksi ruokaa tai minkäänlaista sairaanhoitoa. Joskus heitäkin hakattiin, eivätkä äidit voineet tehdä mitään. Emme voineet edes näyttää itkevämme. Silti poikani ei itkenyt. Vaistosin, ettei hänkään uskaltanut itkeä."

Karures oli vankilassa kaksi vuotta. Sitten eräänä päivänä toukokuussa 1989 koitti vapaus. Swapo toivoi, etteivät vangit palaisi Namibiaan, tai jos palaisivat, eivät puhuisi kokemuksistaan. Heille tarjottiin stipendejä ja työtä, jos he lupaisivat olla hiljaa.
"Leireille joutui 4 000 ihmistä, mutta vain 153 palasi. Muiden on täytynyt mennä jonnekin muualle tai heidät on tapettu", Karures sanoo.

Breaking the Wall of Silence -liike, joka ajaa Swapon vankileireillä kidutettujen ja niiltä kadonneiden asiaa,  arvioi, että viidellä Swapon leirillä kuoli sodan aikana noin 2 000 namibialaista.

Vapautuessaan Karures ei ollut tavannut pientä tytärtään kahteen vuoteen. Hänellä ei edes tiennyt, oli tämä edes elossa.
"Onneksi ihmiset katsoivat siihen aikaan muidenkin lasten perään. Koskaan ei tiennyt, mitä tapahtui. Ihmisiä katosi öisin ja niin edelleen.”

Kotiinpaluu ei ollut helppo. Kun Karures palasi vanhempiensa luo Walvis Bayhin, isä antoi ensimmäiseksi selkäsaunan.
"Olen aina ollut isäni suosikki, ja hän oli hyvin pettynyt, että olin jättänyt opinnot kesken ja lähtenyt Angolaan."

Vanhemmat myös uhkasivat ottaa lapset huostaansa, sillä Karures oli pahasti masentunut. Lopulta hän päätyi PEACE:een (People's Education, Assistance and Councelling for Empowerment), joka auttaa traumatisoituneita sotilaita ja siviilejä. Suomi tukee PEACE:a Psykologien sosiaalisen vastuun kautta. 

PEACE:ssa Karures joutui samaan terapiaryhmään sellaisen entisen Swapo-taistelijan kanssa, joka oli määrätty häntä kiduttamaan.
"Aluksi tunsin vihaa. On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että ihmiset tekivät sodan aikana, mitä käskettiin. Ei kiduttajillakaan ollut vaihtoehtoa. He tuntevat nyt varmasti syyllisyyttä, eikä heidänkään ole helppo kohdata meitä."
Nykyään Karures työskentelee PEACE:ssa sairaanhoitajana.

Karures ei vaadi korvauksia kiduttajiltaan. Sen sijaan hän toivoo, että Swapo myöntäisi virheensä ja pyytäisi julkisesti anteeksi.
"Leirillä vieraili muun muassa Swapon tiedustelupäällikkö ja jopa Sam Nujoma (Swapon tuolloinen johtaja ja Namibian ensimmäinen presidentti), jonka vaimon sisko oli myös vankina samalla leirillä. Kyllä hallitus tietää, mitä siellä tapahtui."

Itse hän sanoo haluavansa vain ymmärtää, miksi häntä pidettiin vakoojana.
"Ehkä vangitsemisen takana oli kateutta. Joku antoi ilmi, koska olin koulutettu ja korkeassa asemassa. Miksei Swapo sano mitään?"

Ilman anteeksipyyntöä hän ei usko pääsevänsä katkeruutensa yli.
"Uskoin Swapoon ja tein töitä sen ja itsenäisyyden eteen, mutta kiitoksen sijaan jouduin kidutetuksi."

Karureksen lapset ovat nyt 29- ja 26-vuotiaita. Sodan kauhujen lisäksi he kärsivät äitinsä traumasta.
"Lapseni ovat vaikeita, molemmat juovat ja yliopistossa opiskeleva poikani on yrittänyt kaksi kertaa itsemurhaa."

Karureksen mukaan kumpikaan ei halua puhua kokemuksistaan. He toteavat vain, etteivät muista, koska olivat niin pieniä.
”Hartain toiveeni on, ettei pientä tytärtäni käytetty hyväksi tai raiskattu, kun olin poissa", äiti sanoo kyynelet silmissä.

Sitten hän pyyhkii kyyneleensä ja sanoo samalla olevansa ylpeä, koska pystyy nykyisin jo yleensä kertomaan tarinansa itkemättä.

Silti hän näkee edelleen painajaisia ja heräilee öisin – jos ei omiin painajaisiinsa, niin nykyisen miehensä, joka niin ikään oli sodan aikaan vangittuna kahdeksan vuoden ajan. Karureksen lasten isät katosivat tai tapettiin sodan aikana.

Karures sanoo nyt katuvansa, että lähti Angolaan ja itsenäisyystaisteluun. Mutta nyt hän keskittyy olemaan roolimalli muille traumoista kärsiville ja on onnellinen, kun voi auttaa muita.
"Taidan olla yksi niistä menestystarinoista. Mutta Swapon jäsen en enää ole, eikä politiikka kiinnosta.”

Artikkeli on julkaistu aiemmin global.finland.fi -verkkolehdessä.

/

Vicky Festus Karures selvisi Swapon vankityrmästä hengissä mutta traumatisoituneena. "En uskaltanut avata ovea ja istuin vain yksin huoneessani", namibialaisnainen muistelee.

Lehden numero: