"Alikersantti Huora" ja kaksi muuta tarinaa inttikiusaamisesta

Kirjoittaja:

Tuoreen tutkimuksen mukaan puolet naisvarusmiehistä ja kolmannes miehistä oli kokenut palveluksensa aikana eriarvoista kohtelua tai vertaiskiusaamista. Naisalikersantti kertoo, että häntä esikunta oli painostanut vaikenemaan rankasta henkisestä väkivallasta. Millaista suojaa puolustusvoimat tarjoaa varusmiespalveluksen suorittajille?

Tässä artikkelissa reservin alikersantti Ketola kertoo, millaisen räikeän henkisen väkivallan uhriksi hän joutui kymmenen vuotta sitten varusmiespalveluksessaan Parolannummella. Jutussa kysytään, miten palvelustoveriensa piinaaman varusmiehen pitäisi toimia, jos korkea-arvoinen esimies tarjoaa  turvaa kiusaajilta vain sillä ehdolla, että kiusattu suostuu pitämään asiasta suunsa supussa. Jälkimmäisessä artikkelissa pääsee ääneen kaksi muuta armeijan käynyttä, joiden palvelusaikaan kiusaaminen jätti pysyvät jäljet.

Osa 1: Tarina alkaa

Alokas Ketola aloitti vapaaehtoisen varusmiespalveluksensa vuonna 2000 Parolannummen Panssariprikaatissa – yksikkönsä ensimmäisten naisvarusmiesten joukossa. Lupaavasti sujuneen alkuvaiheen jälkeen aliupseerioppilaaksi päässyt Ketola huomasi kuitenkin tupatovereidensa alkaneen kääntyä häntä vastaan.

"Tuvan tytöt saattoivat jäädä päivän päätteeksi lukemaan pieniin kokeisiin. Olin aina koulussa sellainen, että tunnilla läsnä ollessa asiat jäivät mieleen, enkä kokenut tarvitsevani lisälukemista. He alkoivat nälvimään siitä, kun pärjäsin niissä kokeissa, vaikken heidän mielestään nähnyt mitään vaivaa."

Nälviminen oli aluksi vitsailua siitä, millä pelillä kouluttaja oli Ketolan päästänyt läpi. Naljailua ei vähentänyt se, että Ketola valittiin AUK-menestyksensä perusteella jopa vuoden tykistönaiseksi, tykistön suojelupyhimyksen mukaan nimetyksi ”vuoden Barbaraksi”. Palvelusajan lyhetessä ja talven saapuessa hyväntahtoinen piruilu paheni myös yhä ilkeämmäksi piikittelyksi, ja tuvan ilmapiiri muuttui piinaavaksi.

"Kaipasin pois tuvasta, ja kävin sitten melkein aina sotilaskodissa iltaisin. Serkku oli samaan aikaan armeijassa, ja hänen kanssaan nähtiin."

Serkkupojan kanssa vietetyistä kahvihetkistä alkoi tulla puheenaihe. Pian Ketolan korviin alkoi kantautua hänestä levinneitä, seksuaalisuuteen liittyviä huhuja. Serkun kanssa heilastelun lisäksi hän oli kuulemma päässyt alikersantiksi 'reittä pitkin'." Kun yksikön päivystäjän kalenteriin alkoi Ketolan nimen kohdalle ilmestyä sana "huora”, alkoivat loput puoli vuotta palvelusajasta tuntua yhä loputtomammilta.

Tähän asti tarina on ”perusnäkkäriä”. Tuoreen Tampereen yliopiston Työelämän tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan kiusaaminen on Suomen armeijassa myös 2010-luvulla laajamittaista ja monimuotoista. 2011 tehdyn tutkimuksen mukaan puolet naisvarusmiehistä ja kolmannes miehistä oli kokenut palveluksensa aikana eriarvoista kohtelua tai vertaiskiusaamista vähintään kerran. Varsinkin naisten kohdalla huhujen levittäminen oli hyvin yleinen kiusaamismuoto. Se, kuinka pitkäkestoista kiusaaminen on ja kuinka tehokkaasti siihen puututaan, ei tutkimuksesta selviä. 

Alikersantti Ketolan tapauksessa henkinen väkivalta kesti kuukausia ja uhkasi kääntyä fyysiseksi, ja hänen mukaansa siihen puututtiin vaientamalla hänet itsensä.

Osa 2: Aseistettu yläkoulu

Suomen armeijan intendentuuri, SA-int eli intti on varsinkin monelle miehelle ensimmäinen paikka yläkoulun jälkeen, jossa kulloinenkin ikäryhmä on lähes kokonaisuudessaan koolla. Joukkoon mahtuu myös nuoria, joilla on kokemusta kiusattuna tai kiusaajana olemisesta.

Intti on käytännössä suljettu tila, jossa vietetään valtavasti yhteistä aikaa mutta jossa seuraansa ei voi itse valita. Palvelukseen liittyy kaikilla myös lähes varusmiehillä paineita ja turhautumista. Kun nuoret ihmiset vielä asetetaan heille täysin uudenlaisiin ja keskenään eriarvoisiin valtarooleihin, olisi varsinainen ihme, jos väärinkäytöksiä ei koskaan tapahtuisi.

Tasa-arvotutkimuksen mukaan vuoden 2011 kiusaamisluvut muistuttavatkin vastaavia  koulumaailmaan tilastoja. Yläkoulussa kiusaajilla ei kuitenkaan ole rynnäkkökiväärejä. Uhrin kokeman pelon ymmärtämiseksi onkin todettava, että toisin kuin koulumaailmassa, intissä panokset ovat kirjaimellisesti kovia.

Tärkeintä lienee se, miten kiusatut varusmiehet osaavat etsiä apua, ja miten kiusaamiseen puututaan. Puolustusvoimat on pyrkinyt puuttumaan asepalvelusta suorittavien ongelmiin erilaisten hankkeiden ja ohjeistusten avulla. Esimerkiksi maavoimien esikunnasta on ohjeistettu joukko-osastoja varusmiesten pahoinvoinnin ja mielenterveyden ongelmien tunnistamiseen. Myös koulutusta on lisätty ja infotilaisuuksia järjestetty.

Jotain on tehty myös oikein, sillä käsky MH388852:n (2011) mukaan varusmiesten kuolleisuutta on onnistuttu 1990-lukuun verrattuna merkittävästi vähentämään. Käsky korostaa henkisen tuen, palvelusturvallisuuden, terveydenhuollon ja koulutuksen parantamisen merkitystä.

Käytännössä nykypäivän syrjitty tai kiusattu varusmies voi kuitenkin Parolannummellakin turvautua vain sellaisiin tukimuotoihin, jotka olivat käytössä jo vuonna 2000. Ensinnäkin kiusaamisen voi tuoda esiin varusmiesjohtajien ja yksikön henkilökunnan kautta, komentoketjua kunnioittaen. Vuonna 2000 käyttöön otettuihin yksiköiden palautelaatikkoihin voi kirjoittaa nimettömänä. Lisäksi huolistaan voi kertoa luottamuksellisesti sotilaskuraattorille sekä sotilas- ja varusmiespapille. Sotilaspoliisin tehtävänä on puolestaan suojella varusmiehiä toisiltaan fyysisesti. Ja jos tämä ei onnistu, terveydenhuolto on ilmaista.

Varusmiestoimikunta (VMTK) voi viedä tietoa ongelmista suoraan esikuntaan ja tarjota vapaa-ajalla fyysisen turvapaikan ja vertaistukea. VMTK:n jäsenten sosiaalialan koulutus on kuitenkin vähäistä.

Kun aliupseerioppilas Ketola sai tarpeekseen alati syvenevästä henkisestä väkivallasta, hän etsi apua yksikkönsä upseereilta.

"Vein huorittelulaput yksikön esimiehille. He ottivat ne talteen ja lupasivat tehdä asialle jotain. Jouduin kertaamaan asiaa monellekin ihmiselle. Tuntui, että jokainen sanoi, ettei tämä oikeastaan hänelle kuulu."

Ainoa osallinen, joka otettiin puhutteluun, oli Ketola itse. Hänelle viestitettiin, että hän oli tapauksen hankala osapuoli, ja että asia olisi pitänyt selvittää itse tyttöjen kesken. Todellinen tilanne sen sijaan äityi yhä pahemmaksi.

Eräänä perjantai-iltana Ketola sitten lukittiin tupansa ulkopuolelle. Kun päivystäjä ei osannut auttaa, Ketola otti yhteyttä prikaatin sotilaspoliisiin, joka vei Ketolan yöksi turvaan ja myönsi poikkeuksellisesti lomaa, sillä ”he eivät olisi pystyneet takaamaan turvallisuuttani”. Joku muu joutui jäämään Ketolan tilalle viikonlopuksi kiinni, mikä lisäsi kateutta ja vihamielisyyttä hänen omassa yksikössään.

"Maanantaina monet muutkin olivat vihaisia siitä, että saan tällaista erityiskohtelua. He eivät tienneet mitä siinä oli taustalla, ja olettivat että olen jotenkin hienohelma kun en pärjää viikonloppua. Tyttö, joka eniten oli nälvinyt kertoi, että hänellä on siviilissä tuttuja, jotka minut nähdessään laittavat naamani uuteen uskoon."

Osa 3: Vaitiolovaatimus

Ketolan tilanne paheni lopulta siihen pisteeseen, että hän sai sotilaspoliisista saattajan lomabussiin, ja lopulta väliaikaisen siirron uuteen yksikköön.

Illat varuskunnassa olivat kuitenkin edelleen ongelma. Niinpä Ketola hankkiutui Varusmiestoimikunnan toimistolle kertomaan kokemuksistaan ja ryhtyi viettämään iltojaan toimiston turvassa. Hän löysi uskotukseen varusmiespapin, joka muistaa heidän keskustelunsa edelleen.

"Pappi oli meidän keskellä. Oli helppo nykäistä hihasta. Ei kukaan kyllä mitään ohjeita antanut, että 'sulla on rankkaa, käypä juttelemassa jonkun kanssa'."

Tämän jutun kirjoittaja toimi vuosina 2000–2001 Parolannummella VMTK:n puheenjohtajana, ja VMTK kävi myös Ketolan tapauksesta keskusteluja prikaatin komentajan eversti Timo Suutarisen kanssa. Samalla käsiteltiin tuolloin kuumana käyneitä simputustapauksia, joissa läheisen Autokomppanian alikersantit olivat videoineet alokkaiden rääkkäämistä. Nauhat olivat päätyneet lehtiin, mikä yhdistettynä aiemmin kohahduttaneisiin varusmiesten itsemurhiin teki hallaa varuskunnan julkisuuskuvalle.

Ketolalle yksikön vaihto tarjosi hetkellisen turvan, mutta häntä huolestutti, ettei kiusaajille ollut koitunut teoistaan seuraamuksia. Kun kiusaaminen jatkui vapaa-ajalla, hän alkoi harkita vaihtoehtoisia keinoja.

"Olin ottanut omassa yksikössänikin puheeksi, että jos puolustusvoimat ei tee asialle mitään, kun en varmaan ollut ainoa jolla oli tällaisia ongelmia, niin olin valmis ottamaan poliisiin yhteyttä ja tekemään tästä vähintään kunnianloukkausasian. He sanoivat, että tiedätkö, että jos otat sinne tällaisen asian jossa on osallisena varusmiehiä, niin se voi päätyä lehtiin, eikä se ole kiva juttu. Että voisinko harkita asiaa uudelleen. Sanoin, että voidaan, jos se pystytään hoitamaan niin kuin se pitäisi, eli armeijan sisällä."

Entisestä yksiköstä viestitettiin, että heidän käsityksensä mukaan Ketola oli uhkaillut yksikköä poliisilla. Sitten tapahtui jotain odottamatonta – Ketola kutsuttiin prikaatin esikuntaan. Upseeri istutti hänet tuoliin ja kertoi hänelle ystävällisesi tilanteen realiteetit ja varuskunnan näkökulman: Ketola suostuttiin siirtämään pysyvästi toiseen yksikköön pois kiusaajiensa läheltä. Samalla kuitenkin korostettiin,  että ”hänen oma etunsa” olisi vaieta kiusaamisesta.

"Hän kertoi, kuinka hankalaa puolustusvoimille on, jos huorittelulappuja käsitellään kunnianloukkauksena. Vaikka se on poliisin kannalta ehkä pieni asia, niin siitä tulee turhaan niin huonoa mainosta yksittäisen tapauksen vuoksi, kun muutenhan naiset pärjää oikein hyvin keskenään."

Hämmentynyt alikersantti sai kuulla, että hänen viimeisistä kuukausistaan palveluksessa voisi tulla hyvin raskaita, jos juttu leviäisi poliisilta medialle.

"Todettiin, että minulle voi olla vaikeaa löytää sopivaa yksikköä, jossa viettää loppuaika. Olisi helpompi ja mukavampi kaikkien kannalta, jos jättäisin asian siihen."

Upseeri ojensi Ketolalle jonkinlaisen vaitiolo- tai salassapitosopimuksen ja kehotti ystävällisesti harkitsemaan allekirjoittamista – "hänen oman etunsa tähden".

"En saanut ottaa mihinkään viranomaisiin yhteyttä asian tiimoilta niin kauan kuin oli palvelus kesken."

Ketola vei paperin kotiinsa ja keskusteli asiasta vanhempiensa ja kantahenkilökuntaan kuuluneen veljensä kanssa.

"Hän toivoi, että jaksaisin taistella sen, enkä allekirjoittaisi. Mutta hän sanoi, että yksi kuukausikin on aika pitkä aika, jos esikunta kääntyy yhtä ihmistä vastaan."

Ketola katsoi kalenteria – jäljellä oli vain muutama kuukausi.  Ne hän pärjäisi jotenkin hiljaisesti. Sitten se olisi ohi, tulisi kotiutuminen ja unohdus. Lopulta hän palasi esikuntaan ja allekirjoitti.

Osa 4: Ulostulo

Alikersantti Ketola jäi uuteen yksikköönsä, jossa hän oli ainoa nainen. Tämä tarkoitti yksinäistä tupaa ja suihkuhetkien järjestämistä erikseen, mutta ainakaan häntä ei enää kiusattu – muuten kuin silloin, kun entiset ”tupakaverit” törmäsivät häneen sotilaskodissa. Yksin hän ei yksiköstä koskaan poistunut.

Kotiutuspäivä saapui itse kullekin, ja Ketola ja rankaisematta jääneet kiusaajat jatkoivat omaa elämäänsä kukin tahoillaan.

Vuosikymmen vierähti. Ketola aloitti uran ja sai avioliiton myötä uuden nimen ja lapsia. VMTK:n puheenjohtajasta tuli vapaa toimittaja, ja hänen esimiehestään Panssariprikaatin tiedotusupseeri. Prikaatinkomentaja Suutarinen siirtyi eläkkeelle. Sitten erään puhelinkeskustelun yhteydessä Ketola muisti sopimuksen. Syntyi tämä artikkeli.

Vuonna 2012 inttikiusaamisen varjo lankeaa edelleen Ketolan ylle niin voimakkaasti, ettei hän nykyisen uransa vuoksi halua puhua uudella nimellään. Hän myöntää, että kiusaaminen on painanut henkisesti. Kun häntä uudessa työpaikassa syrjittiin lievästi, vanhat pelot palasivat heti. Lisäksi kiusaaminen heijastuu myös arkeen.

"Mun on ollut vaikea ystävystyä naisiin, joita on tullut elämän varrella vastaan. Uusissa paikoissa on kestänyt tosi pitkään luottaa naisiin."

Jotain hyvääkin kiusaamisesta Ketolalle kuitenkin seurasi: Uudesta yksiköstä löytyi elinikäisiä ystäviä ja hyviä muistoja. Tämän jutun kuvituksena oleva piirros on läksiäislahja yhdeltä varusmieskaverilta.

Ketolan neuvo kiusatuille varusmiehille on selkeä:

"Musta tuntuu, ettei puolustusvoimien asenne ole muuttunut. Toivoisin, että kiusatulla olisi rohkeutta puhua asiasta ääneen sellaisille tahoille, jotka kuuntelevat ja reagoivat."

Ketolalla kesti kymmenen vuotta ennen kuin hän uskaltautui puhumaan asiasta. Hän ei halua pienten tytärtensä menevän koskaan armeijaan.

"Koen, että se on edelleen naiselle sellainen paikka, että jos sinne alalle halua, niin siitä on senhetkiselle elämälle enemmän haittaa kuin hyötyä."

Kaksi muuta tapausta: ”Lehto” ja ”Riitaoja” – tosielämän tuntemattomat sotilaat

Kiusaaminen armeijassa ei välttämättä katso sukupuolta tai sotilasarvoa, eikä reagointi siihen välttämättä tarkoita kohtalolle alistumista. Kahden miesvarusmiehen kiusaamiskokemukset voivat olla hyvinkin erilaisia.

Reservin alikersantti Sandbergin hahmo olisi Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa todennäköisesti lähimpänä synkkää ja säälimätöntä alikersantti Lehtoa.

Sandberg koki omassa yksikössään kiusaamista yhden ”pikkunatsiksi” nimittämänsä varusmiesjohtajan taholta.
"Turhia juoksuja, turhaa siivoamista, turhaa nipottamista joka toisesta asiasta. Nautti oikein, kun sai käyttää esimiesvaltaansa miten tahtoi."

Sandberg ja hänen ystävänsä päättivät jättää viralliset vaikutuskanavat käyttämättä, ne kun koettiin liian hitaiksi ja tehottomiksi:
"Hän [varusmiesjohtaja] muutti tapansa kun kolmeen mieheen laitettiin se jääkylmään suihkuun vaatteet päällä kivoja juttuja sille kuiskaten. Kerrottiin vaan, että jos se nostaa jutun asiasta, niin seuraavaksi ei selviä suihkulla, seuraavaksi tulee nyrkkiä. Kävi sit meidän miten vaan. Ei kaikki varusmiehet siedä mitä tahansa. Asiallinen koulutus on asia erikseen. Mitä se sitten olikin suihkun jälkeen", Sandberg kertoo.

Sandbergia ei kaduta oma toimintansa, sillä se ”toimi ainakin siihen aikaan paljon nopeammin ja paremmin.”
"Jos toinen on täysin asiaton niin onko syytä olla itse niin asiallinen? Se oli nopea ja toimiva ratkaisu eikä kukaan loukkaantunut, korkeintaan alikessun ego."

Kaikille ei kuitenkaan ole annettu ”Rokan rohkeutta”. Reservin alikersantti Leinon fiktiohahmo olisi varmasti lähinnä itsetuntonsa kanssa painiskellutta sotamies Riitaojaa.  Kaikki eivät ole niin vahvoja luonteeltaan, että lähtisivät haastamaan kiusaajiaan tai systeemiä.
"Aliupseerikoulussa suurin osa oli kiusaajia ja sitten muutama kiusattu. Mua ei kiusattu eniten, jotkut kärsivät siitä paljon pahemmin kuin minä", Leino sanoo.

Leinon tapauksessa kiusaaminen oli ulosjättämistä, loukkaavaa nimittelyä ja lievää fyysistä väkivaltaa. Kun jengimentaliteetti häntä vastaan oli kerran syntynyt, se oli läsnä kaikkialla.
"Kun yritin tehdä tuttavuutta, vastaus saattoi olla: 'Älä yritä olla mun kaveri'.

Sen hän vielä kesti, että leirillä puoli porukkaa heitteli ”palikkaa” kävyillä, mutta pahantahtoisilta piloilta ei päässyt rauhaan edes nukkuessa.
"Mun punkka kaadettiin kulmaan seinää vasten kun nukuin siinä", Leino kertoo. "Tämmöiset 'jekut' on sinällään suhteellisen OK, jos sen tekisivät kaverit joiden kanssa olisin muuten hengaillut. Mutta kun mitään yltävyyssuhdetta heihin ei ollut, niin se oli vähän nihkeätä."

Kantahenkilökuntakin sai Leinosta helpon kohteen.
"Olin joskus tehnyt jonkun suunnistusmokan, jonka seurauksena koko joukon siirtyminen viivästyi. Kantahenkilökunnan jäseneltä tulleen palautteen sanoma oli, että sä olet täysin höydytön ja epäonnistunut ihminen."

Ei siis ihme, ettei Leino uskaltanut kääntyä kenenkään puoleen. Yksikön esimiehet tuntuivat liian etäisiltä ja pelottavilta ja asian eteenpäinvieminen muuta kautta ”liian isolta projektilta”. "Päällimmäinen ajatus oli, että kärsitään nyt vaan tää vuoden kakku alta, ja unohdetaan sen jälkeen koko roska."

Täyttä unohdusta ei reservi Leinolle tuonut.  Vaikka elämä on päässyt hyville raiteille, ikävä muisto palautuu arjessa edelleen aika ajoin mieleen.
"Ja armeijasta on kuitenkin nyt mulla kuitenkin 10 vuotta aikaa. Koen vieläkin armeijan ja miltei kaiken siihen liittyvän negatiivisena asiana, vaikka arvostan sen yhteiskunnallista merkitystä. Eli armeijaan suhtaudun kuin radioaktiiviseen aineeseen: maksimoi etäisyys ja minimoi altistusaika."

 

Päätoimittajan loppukommentti

Oheinen juttukokonaisuus on julkaistu, koska kiusaaminen varusmiespalveluksessa on vakava ongelma. Tämän osoittaa myös Tampereen yliopiston Työelämän tutkimuskeskuksen tekemä tuore tutkimus, jonka mukaan armeijakiusaaminen on yhä edelleen laajamittaista ja monimuotoista.

Jos alikersantti Ketolan tarina on totta, Parolannummen Panssariprikaatin esikunnan toiminta on ollut kyseenalaista ja todennäköisesti laitonta. Kansalaista ei voi sopimuksella kieltää tekemästä rikosilmoitusta.

Artikkelin kirjoittaja Jani Salomaa oli kuitenkin tuolloin saman prikaatin varusmiestoimikunnan puheenjohtaja, ja siksi lukijalla on täysi oikeus kysyä, miten objektiivisista lähtökohdista juttu on tehty. Siksi on myös laadittava vastuuvapauslauseke: juttu on suunniteltu, kirjoitettu ja julkaistu vilpittömästi ja luottaen siihen, että siinä kerrottu tarina on totta.

Ketola ei uskaltanut ottaa ”vaitiolosopimuksesta” kopiota, eikä prikaatin esikunta antanut hänelle siitä omaa kappaletta. Siksi Ketolan tarinalla ei ole materiaalisia todisteita, ja sopimuksen tarkka sisältö jää jutussa hämärän peittoon.

Ketolan kokeman kiusaamisen voi kuitenkin useampi taho todistaa. Hän oli puhunut tilanteestaan muun muassa varusmiespappi Aku Visalalle, joka toimii nykyään teologian tohtorina Princetonin yliopistossa. Sopimuksesta Ketola ei ollut kuitenkaan Visalalle kertonut. Kiusaamistapauksen muistaa myös varusmiestoimikunnan tuolloinen varapuheenjohtaja Janne Itkonen, samoin kuin varusmiestoimikunnan tuolloinen esimies, nykyinen yliluutnantti Ari Viitala. Viitala muistaa tapauksesta prikaatin johtoryhmässä käydyt keskustelut sekä sen, että Ketola siirrettiin uuteen yksikköön. Sopimuksen olemassaolosta hänkään ei ole tietoinen. Maavoimien esikunta, johon tiedustelet tapauksesta ohjattiin, ei vastannut toimittajan toistuviin yhteydenottopyyntöihin.

On myös vaikea nähdä, miksi Ketola valehtelisi yli vuosikymmen tapahtumien jälkeen. Hän ei kertonut haastattelussa kiusaajiensa tai esimiestensä nimiä, mutta uskoutui Salomaalle, koska tunsi tämän. Ketolan veli työskentelee yhä puolustusvoimissa, ja myös Ketolan omalle uralle tällaisista paljastuksista olisi pelkkää haittaa, jos hänen nykyinen sukunimensä yhdistettäisiin hänen tyttönimeensä.

Summa summarum: Puolustusvoimille Ketolan tapauksen sivuuttaminen on periaatteessa helppoa, sillä he voivat vedota siihen, että mitään kovia todisteita ei ole. Toisaalta, koska Ketolaa tarinaa tai sitä tukevien muiden ihmisten lausuntoja ei mitenkään oletusarvoisesti voi epäillä epätodeksi, ei sivuuttaminen välttämättä kannata.

Puolustusvoimat julkisti itse tasa-arvotutkimuksensa, ja kertoo julkisesti pyrkivänsä parantamaan kiusattujen avunsaantimahdollisuuksia. Jos esikunta todella halusi vaientaa Ketolan, herää väistämättä kysymys, onko vastaavia, yhtä räikeitä tapauksia muitakin. Yli kolmannes varusmiespalvelun suorittajista on yhtä kaikki ilmoittanut Tampereen yliopiston tutkimuksessa kokeneensa palvelusaikanaan kiusaamista.

Jussi Förbom

Puolustusvoimien tiedote tasa-arvotutkimuksesta täällä.

Lehden numero: