Miksi valvonta ontuu?

Kirjoittaja:

Bahrainiin toimitettiin Suomesta aseita yli 3,5 miljoonalla eurolla vain muutamia viikkoja ennen Arabikevään puhkeamista. Alle puolet summalla hankituista, sotilaallisiin tarkoituksiin toimitetuista tuotteista päätyi vientivalvontajärjestelmän piiriin ja vain neljänneksestä raportoitiin julkisesti osana valtion virallisia asevientitilastoja.

Poliisihallitus kieltäytyy antamasta tietoja tapaukseen liittyvistä vientiluvista. Sadankomitea, Rauhanliitto sekä Amnesty Internationalin Suomen osasto ovat valittaneet päätöksestä hallinto-oikeuteen. Järjestöt ovat myös pyytäneet keskusrikospoliisia selvittämään, oliko kaikilla Bahrainiin viedyillä aseiden osilla asianmukaiset vientiluvat.

Bahrainin kaupan tutkinnan yhteydessä selvisi, että Suomen asevientijärjestelmässä on toimivuudestaan huolimatta puutteita. SaferGlobe Finland sai edellä mainituilta järjestöiltä rahoitusta asian tutkimiseksi ja julkaisi syyskuussa raportin ”Mitä viedään ja kenelle – selvitys asevientivalvontajärjestelmän nykytilasta”.

Raportti löysi parannettavaa erityisesti lupajärjestelmän rakenteesta, avoimuudesta sekä lupien myöntämisen jälkeen tapahtuvasta kaupan valvonnasta. Kattavasta lainsäädännöstä huolimatta suomalaisia aseita päätyy ajoittain vastaanottajille, jotka käyttävät niitä kansainvälisten lakien vastaisesti esimerkiksi ihmisoikeusrikkomuksiin. Aseiden kokonaisviennistä on vaikea muodostaa yleiskuvaa, sillä luvat on jaettu eri viranomaisten vastuulle, osa niistä on salaisia eikä käytössä ole tiedonvaihtojärjestelmiä.

Monimutkainen järjestelmä

Suomen aseviennin valvonta on jaettu kolmen ministeriön ja useiden eri yksiköiden vastuulle tuotteiden laadun ja käyttötarkoituksen sekä viennin arvon ja poliittisen merkityksen perusteella. Puolustusministeriö on ensisijainen puolustustarvikkeiden viennistä päättävä elin. Sillä on valtuudet päättää siirtolupien eli EU:n alueelle ja esteettömiin maihin suuntautuvan viennin hyväksymisestä. Kun on kyse muihin maihin suuntautuvasta viennistä, se selvittää ulkoasiainministeriöltä, ettei luvan myöntämiseen ole ulko- ja turvallispoliittista (UTP) estettä. Kaikki vientilupahakemukset käsitellään puolustusministeriön johtamassa viranomaisten yhteisessä maastavientityöryhmässä.

Puolustusministeriö ohjaa lupahakemukset valtioneuvoston yleisistunnon käsittelyyn, mikäli viennin arvo on huomattavan suuri tai asialla on muutoin ulko- tai turvallisuuspoliittista merkitystä. Laissa ei ole tälle tarkkaa rajaa, mutta muotoutuneen käytännön mukaan raja on noin miljoona euroa. Kaupalliset vientiluvat ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten vientiin ja kauttakuljetukseen käsitellään Poliisihallituksessa. Syyskuussa voimaan astunut EU:n asevientiasetus toi kaupallisten vientilupien lisäksi myös yksityisen viennin lupahallinnon alaiseksi.

Tämä monen viranomaisen vastuulle jaettu käytäntö on haasteellinen niin viejille kuin viranomaisille itselleen. Yritysten on vaikea ennakoida vientilupaprosessin kulkua ja kestoa, koska käytettävä lupakanava määräytyy tapauskohtaisesti. Kansallista sotatuoteluetteloa tai valvonnan tueksi laadittua tuoteluetteloa ei ole.

Viranomaisten välisellä työnjaolla on myös poliittista merkitystä: Bahrainin tapauksessa sama asekauppa jakaantui kahdelle vientilupaviranomaiselle, mikä johti valtioneuvoston ohittamiseen, sillä luvat jäivät kumpikin yksinään alle miljoonan euron. Yhtenä vientilupana käsiteltynä niiden arvo olisi noussut vajaaseen 1,7 miljoonaan euroon ja edellyttänyt valtioneuvoston käsittelyä.

Osa vientiluvista salaisia

Suomen asevientijärjestelmä perustuu paperisiin hakemuksiin, joista osaa ei julkaista ja ne ovat vain yhden viranomaisen käytössä. Puolustusministeriö julkaisee tiedot hyväksymistään luvista 8-11 kk kunkin päättyneen kalenterivuoden jälkeen, mutta Poliisihallituksen luvat ovat salaisia. Poliisihallituksen luvilla viedään paitsi siviilituotteita, myös aseita ja niiden osia, jotka on tarkoitettu asevoimille ja turvallisuusviranomaisille. Avoimuusperiaatteen pitäisi siis koskea myös niitä. Media ja kansalaisjärjestöt eivät voi seurata ulko- ja turvallisuuspolitiikan toteutumista, ellei niillä ole tietoja myönnetyistä vientiluvista. Koska lupia ei tallenneta yhteisiin sähköisiin järjestelmiin, viennin parissa työskentelevienkin on vaikea muodostaa ajantasaista kokonaiskuvaa ja reagoida muutoksiin. Nämä erityisesti poliisihallitusta sekä ajantasaisen tiedon saatavuutta koskevat puutteet heikentävät merkittävästi viranomaisten tiedonvaihtoa ja maamme aseviennin läpinäkyvyyttä.

Kaupan valvonnassa puutteita

Suomen sotatuotevienti on kansainvälisesti vertaillen suhteellisen pientä, mutta Suomi kuuluu siitä huolimatta maailman 25 suurimman aseidentuottaja- ja viejämaan joukkoon. Suomen puolustustarvikevienti on ollut viimeisten kymmenen vuoden aikana keskimäärin noin 70 miljoonaa euroa vuodessa.

Asevientimme valvonnan suurimmat puutteet liittyvät kaupan valvontaan: lupaviranomaiset eivät järjestelmällisesti valvo toteutunutta asevientiä tai vietyjen tuotteiden loppukäyttöä. Tämä mahdollistaa suomalaisten aseiden vuotamisen maihin ja alueille, joissa niitä saatetaan käyttää ihmisoikeusrikkomuksiin. Esimerkiksi arabikevään seurauksena kaikki Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan myönnetyt vientiluvat otettiin uudelleen tarkasteluun, mutta vasta helmikuussa 2011. Levottomuudet olivat siihen mennessä levinneet jo yhdeksään maahan. Niistä kolmeen oli vielä tammikuun viimeisenä päivänä 2011 voimassa puolustusministeriön myöntämä vientilupa.

Kohti keskitettyä kansallista vientivalvontaa?

Vientivalvontajärjestelmä on moniosainen kokonaisuus, jonka toimintaan vaikuttaa kattavan ja ajantasaisen lainsäädännön lisäksi virkamiesten tapauskohtainen harkinta ja yhteistyö, sekä sotateollisuuden rakenne. Maailman muuttuva turvallisuustilanne asettaa jatkuvia haasteita vientivalvonnalle. Toimiva järjestelmä on paitsi laaja-alainen ja tarkka, myös tehokas ja reaktiivinen. Suomessa hiljattain toteutetussa lakiuudistuksessa pyrittiin ottamaan nämä haasteet huomioon ja järjestelmä toimii monimutkaisuudestaan huolimatta verrattain hyvin. Myös lupaviranomaisten yhteistyö toimii mutta perustuu epävirallisiin käytäntöihin ja henkilösuhteisiin. Vastuuhenkilöiden tiheä vaihtuvuus estää tietotaidon karttumista ja heikentää vientivalvonnan laatua.

Monissa Euroopan maissa on viime vuosina otettu käyttöön sähköisiä järjestelmiä sekä keskitettyjä vientivalvontayksikköjä, joiden tehtävänä on luvittaa ja valvoa niin tavanomaisten aseiden kuin kaksikäyttötuotteidenkin vientiä ja tuontia. Päätösten keskittäminen yhdelle viranomaistaholle on resurssitehokasta, helpottaa yhteistyötä elinkeinoelämän kanssa sekä lisää avoimuutta ja asiantuntemuksen karttumista. Sitä voitaisiin harkita Suomenkin vientivalvonnan parantamiseksi.

Elli Kytömäki

Kirjoittaja on toinen raportin tekijöistä. Raportin voi lukea verkko-osoitteessa www.saferglobe.fi/

Lehden numero: