60-luku: Sadankomitean ja muun suomalaisen kansalaistoiminnan kulta-aika

Kirjoittaja:

Sukupolvessamme heräsi 1960-luvulla kasvava kiinnostus kansainvälisiin kysymyksiin. Taustalla oli kylmän sodan varustelukilpailu ja totaalisen ydinasesodan uhka. Samaan aikaan alkoi siirtomaiden itsenäistymisprosessi, ja niiden auttaminen nousi kansainväliselle agendalle.


Me 60-luvun alun ylioppilaat olimme sodan ajan lapsia. Muistamme sodanjälkeiset pulavuodet ja köyhyyden. Todistimme koululaisina länsimaisen demokratiamme ja kansainvälisen asemamme asteittaista vakiintumista. Puna-armeija poistui Porkkalasta ja Suomi tuli sekä Pohjoismaiden neuvoston että YK:n jäseneksi vuonna 1955.


Monet meistä tiedostivat, kuten silloin sanottiin, näitä poliittisia ja moraalisia ongelmia; halusimme vaikuttaa paremman maailman puolesta. Toisin kuin edellinen sukupolvi, korostimme kansainvälisyyttä kansallisen intressiajattelun sijasta. Pahin mörkö oli 30-luvun ylioppilaiden isänmaallinen paatos, Akateeminen Karjala-Seura ja maanpuolustusystävällisyys. Historian taju petti. Tapahtui ylilyöntejä, kun vähäteltiin puolustustaisteluamme. Sotaveteraanit tunsivat oikeutetusti tulleensa loukatuiksi.

Vaikka kielitaitomme, tietomme ja kansainvälinen kokemuksemme oli vähintään puutteellista, yritimme tutustua maailmanpolitiikan kehitysvirtauksiin. Yhdistyneet Kansakunnat näimme suurena toivona paremmasta maailmasta. Hieman naiivisti uskoimme, että se kykenee poistamaan sodat, ydinaseet, köyhyyden ja luomaan uuden oikeudenmukaisemman maailmanjärjestyksen mukaan luettuna universaalit ihmisoikeudet. Nyt voidaan vain sanoa, että työ on edelleen pahasti kesken. YK-järjestelmä ei ole kyennyt lunastamaan siihen asetettuja toiveita, vaikka tuloksiakin on saatu aikaan.



Vain pieni vähemmistö harrasti 
poliittisia ja yhteiskunnallisia asioita

Ylioppilaiden valtaenemmistö ei 50-vuotta sitten ollut kiinnostunut juuri muusta kuin opiskelusta, osakunnasta tai omasta tiedekuntajärjestöstään. Huoli toimeentulosta oli myös toista kuin nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa. Vain pieni vähemmistö harrasti poliittisia ja yhteiskunnallisia asioita.

Harvat puolueisiin liittyneet ylioppilaat olivat kummajaisia, tosin jotkut tunsivat sympatiaa eri värisiä vasemmistolaisia tai liberaaleja aatteita kohtaan. Tietenkin löytyi myös joitakin oikeistolaisia ja Akateemisen reservinupseeriliiton jäseniä, upseereja. Tämä suppea mutta heterogeeninen joukko paransi maailmaa Yliopiston kuppilassa, kirjoitteli Ylioppilaslehteen ja osallistui muotiin tulleisiin paneelikeskusteluihin. Keskustelu oli ongelmien ratkaisun avain.



Sadankomitean tutkijalinja 
korostui jo tuolloin

Syksyllä 1962 Insinööritalolle oli kutsuttu koolle kokous Sadankomitean perustamiseksi, esikuvanaan Bertrand Russellin Committee of 100, jonka tavoitteena oli täydellinen aseidenriisunta. Se jäi kuitenkin perustamatta. Sen sijaan enemmistö piti tärkeämpänä Ylioppilaiden YK-yhdistystä, johon äänestyksen jälkeen päädyttiinkin. Sadankomitean viralliset syntysanat lausuttiin vasta seuraavana vuonna 6. elokuuta, Hiroshiman muistopäivänä.

Insinööritalolla vallitsi yhtäältä laaja konsensus esimerkiksi yleisen aseidenriisunnan tarpeellisuudesta, mutta toisaalta ohjelmallinen tavoite Suomen yksipuolisesta aseidenriisumisesta ja kieltäytymisestä asepalveluksesta jakoi mielipiteitä. Lisäksi rauhanliikkeet samaistettiin pitkälti Neuvostoliiton valtapolitiikan instrumenteiksi. Näinhän Suomenkin rauhanpuolustajat kyllä tuomitsivat lännen ydinaseet, mutta kannattivat Neuvostoliiton ydinasevarustelua.

Helsingin nuorisofestivaalit edellisenä vuonna vahvistivat käsityksiämme kommunistisen rauhanpropagandan suurpoliittisesta alastomasta todellisuudesta. On kuitenkin objektiivista todeta, että Sadankomiteassa erityisesti niin sanottu tutkijalinja korosti jo tuolloin rohkeasti sitoutumattomuuttaan ja tuomitsi myös Varsovan liiton varustelupolitiikan. Tässä se seurasi yhden oppi-isänsä, arvostetun norjalaisen rauhantutkija Johan Galtungin linjaa.

Itse lukeuduin poliittisesti asevelisosialistien aatteellisiin perillisiin. Nuorisomme valtaenemmistön tavoin katsoin, että Suomi tarvitsee omat puolustusvoimat ja asevelvollisuusjärjestelmän. Minulle se ei ollut militarismia, vaan ulkopoliittista realismia. Tätä taustaa vasten kynnys liittyä Sadankomiteaan oli myöhemminkin liian korkea ylitettäväksi.



Ylioppilaiden YK-yhdistys 50 vuotta

Ylioppilaiden YK-yhdistys perustettiin virallisesti jo 22.helmikuuta 1963 Porthanian suuressa luentosalissa. Porthaniassa järjestettiin lisäksi paneelikeskustelu aiheesta “Kansalliset puolustusvoimat vai YK-joukot”.

Paavo Lipponen laati siitä Ylioppilaslehteen seikkaperäisen selostuksen, johon tässä tukeudun. Vastavalittuna yhdistyksen vetäjänä johdin puhetta arvovaltaisessa paneelissa: mukana olivat Suomen YK-liiton puheenjohtaja Tauno Suontausta, kansainvälisen politiikan professori Göran von Bonsdorff, valtiot.tohtori ,ye-komentaja Kullervo Killinen ja maisteri Raimo Malm. Lipposen mukaan keskustelu oli yleisönkin osalta vilkasta ja sitä olisi riittänyt loppuyöksi.

Tärkeinä taustavoimina olivat Suomen YK-liiton puheenjohtaja Tauno Suontausta ja pääsihteeri Jaakko Ilvessalo. Tämä liitto oli tuolloin eri kansalaisjärjestöjen löyhä katto-organisaatio, joka keskittyi vaatimattomaan tiedotustoimintaan sekä edustautumiseen komiteoissa ja valtuuskunnissa. Ulkoministeriön piiristä ei muistini mukaan osoitettu yhdistystämme kohtaan edes kiinnostusta. Kehitysyhteistyö – tai kuten silloin sanottiin kehitysapu – oli vasta komiteavaiheessa.

Ehkä nykypolvelle on syytä palauttaa mieleen, kuka oli Tauno Suontausta: Hän oli vuonna 1907 syntynyt lakitieteen tohtori, poliitikko ja diplomaatti muun muassa UM:n oikeudellisen osaston päällikkö, kansainvälisen- ja valtiosääntöoikeuden johtava asiantuntija, Haagin kansainvälisen välitystuomioistuimen jäsen, yliopiston dosentti ja professori, viimeksi Vakuutusyhtiöiden keskusliiton toimitusjohtaja. 

Suuri yleisö oppi tuntemaan Suontaustan Fagerholmin vähemmistöhallituksen vuosina 1948-50 suoraselkäisenä oikeusministerinä, jonka esittelystä valtioneuvosto päätti vapauttaa niin sanotut sotasyylliset vankilasta. 1950-luvun lopussa Suontausta valittiin sosiaalidemokraattisen puolueen puolueneuvoston puheenjohtajaksi ja puheenjohtaja Väinö Tanner kaavaili häntä jopa presidenttiehdokkaaksi vuoden 1962 vaaleissa.

Vuonna 1929 syntynyt Jaakko Ilvessalo oli puolestaan ensimmäisiä professori L.A. Puntilan johdolla poliittisesta historiasta väitelleitä tohtoreita ja hän teki YK-liiton jälkeen mittavan virkauran Kauppa- ja teollisuusministeriössä.

Muistankin kiitollisuudella näitä kunnioitettavia mentoreitani. He opastivat, rohkaisivat ja tukivat meitä aloittelevia YK-aatteen harrastajia.

Näin alkoi siis ylioppilaiden järjestäytynyt YK-toiminta. Puheenjohtajuuteni päättyi vuonna 1964. Edessä oli keskittyminen opintojen loppuun saattamiseen ja lykkääntyneen varusmiespalvelun suorittaminen. Seuraajani kehittivät ansiokkaasti yhdistystämme. Yhä useammat opiskelijat kiinnostuivat sen toiminnasta, joka kasvatti osaltaan sukupolveamme kansainvälisyyteen ja antoi siihen tiedollisia valmiuksia. Seuraavina vuosina perustettiin muihinkin korkeakoulukaupunkeihin YK-yhdistyksiä, jotka organisoituivat valtakunnalliseksi opiskelijaliitoksi.

Hienoa, että 2010-luvun akateeminen valistunut nuoriso ajaa samoja YK-aatteita, joista me jo 1960-luvulla innostuimme. Onnittelut yhdistykselle ja sen jäsenistölle

Teksti on muokattu Ylioppilaiden YK-yhdistyksen 50-vuotisjuhlasta 1.1.2013. Suurlähettiläs Pekka J. Korvenheimo toimi yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana vuosina 1963-1964. Hänen jälkeensä puheenjohtajaksi tuli Paavo Lipponen

Lehden numero: