Vihaiset viivanvedot vapauden puolesta – Tove Jansson sotakriitikkona

Kirjoittaja:

Sen sijaan että suuret tapahtumat ympärillämme laajentaisivat näköaloja, ne ovat ahtaneet näkemyksemme pikkumaiseen itsepintaisuuteen, takerrutaan silmittömästi harhautuneen kansallismielisyyden fraseologiaan, iskulauseisiin, rajat muuttuvat aina vain joustamattomammiksi, johdonmukaisuus puuttuu. Mutta vanhoja ennakkoluuloja ja periaatteita puolustetaan innolla yhä laajemmin.

Kenen sanoja ja mihin ne ajoittuvat?  Ei, eivät tähän päivään eivätkä nykyhetken ongelmiin, vaikka ne ehkä soveltuisivat myös meidän aikamme analysointiin. Nuo lauseet kirjoitti toisen maailmansodan ja Suomen jatkosodan aikoihin, joulukuussa 1941, yksi maamme maineikkaimmista kirjailijoista ja taiteilijoista kirjeessään Yhdysvaltoihin muuttaneelle suomenjuutalaiselle ystävälleen.

Nuo lauseet kirjoitti Tove Jansson.

Sata vuotta sitten syntynyt Tove Jansson (1914-2001) tunnetaan ympäri maailmaa ennen kaikkea Muumien luojana. Vaikka hänen maineensa rakentuukin ennen kaikkea muumien maailmanvalloitukseen, hän teki pitkän ja monipuolisen uran taidemaalarina, piirtäjänä ja kirjailijana. Nykyään vähemmän tunnettu osa Janssonin tarinaa ovat hänen yhteiskunnalliset mielipiteensä, jotka 1940-luvulla ilmenivät kritiikkinä sotaa ja sen vaikutuksia vastaan. Etenkin kuvataiteessaan hän tuli 1940-luvun mittaan tunnetuksi kärkevänä sotien ja diktatuurien arvostelijana.

Tove Jansson oli, taiteilijana ja ihmisenä, vapautta ja itsenäisyyttä tarvitseva sielu, jonka ajatusmaailmaa leimasi etenkin sotavuosina myös vahva feministinen kipinä. Sota oli hänelle ihmisarvon itsensä alentamista, kausi, jolloin maailma vajosi varjoihin ja taiteen tekeminen, hänelle lähes elinehto, muodostui ajoittain lähes mahdottomaksi. Hänen lukuisissa kirjeissään, muistiinpanoissaan ja taiteessaan on säilynyt merkittäviä kannanottoja sotaa ja sodan politiikkaa vastaan, vapauden puolesta.

Sota-aika ja itsensä etsiminen

Tove Jansson syntyi 1914 taiteilijaperheeseen, kuvanveistäjä Viktor Janssonin ja alun perin Ruotsista kotoisin olevan, piirtäjä Signe Hammarsten-Janssonin ensimmäisenä lapsena. Myöhemmin perheeseen syntyi kaksi poikaa. Tyttärelle oli alusta alkaen selvää, että myös hänestä tulisi taiteilija ja hän tähtäsi määrätietoisesti tähän jo hyvin nuoresta iästä lähtien.

Toinen maailmansota ja Suomen sotavuodet ajoittuivat Tove Janssonin nuoruuteen, opiskelujen jälkeiseen etsikkoaikaan ja itsenäistymisprosessiin. Kun sota loppui, hän oli täyttänyt kolmekymmentä ja ryhtyi etsiytymään kohti uusia kuvioita. Sodanjulistus tapahtui aikana, jolloin nuori taiteilijanainen oli matkustellut ympäri yhä suurempaan epävarmuuteen ajautuvaa Eurooppaa. Sota toi päätepisteen tälle nuoruusajan seikkailemiselle ja vaikutteiden etsimiselle korvaten sen pelon, pommitusten ja eroamisten sekä epävarmojen jälleennäkemisten ilmapiirillä. Toisen maailmansodan lisäksi myös paljon varhaisempi sota leimasi Tove Janssonin elämää ja taidetta. Isä Viktor oli syvästi isänmaallinen mies, joka sisällissodan syttyessä 1918, tyttären ollessa alle nelivuotias, taisteli valkoisten puolella. Hän palasi kotiin muuttuneena, synkempänä miehenä, ja muutos heijastui myös perhe-elämään. 1940-luvulla sodassa olivat isän sijaan toinen veljistä sekä tuolloinen rakastettu, taiteilija Tapio Tapiovaara, jonka kanssa suhde päättyi 1942. Miehet tulivat ja menivät taisteluiden mukana ja muu elämä jäi taka-alalle.

Kaiken kaikkiaan sota oli Tove Janssonille hyvin miehinen ilmiö, jossa naiset seurasivat, odottivat ja hoivasivat, asettaen itsensä syrjään. Juuri sodan vuosina Jansson kallistui kohti päätöstä asettaa ura, taide ja sen vaatima henkilökohtainen itsenäisyys, vapaus, kaiken muun, kuten avioitumisen ja perheen perustamisen edelle. Vuonna 1941 hän kirjoittaa muistikirjassaan ”syistä miksei halua naimisiin”: ”Mies toisensa jälkeen ja ensimmäiseksi isä”. Hän kirjoittaa isästään, joka on ”kaikkein avuttomin ja epätoivoisin” ja ”tyrannisoi meitä kaikkia”. Äiti ”on onneton koska on aina myöntynyt, puolustanut, antanut periksi luopunut elämästään, eikä ole saanut tilalle mitään paitsi lapsia, jotka sota voi tappaa tai joista se voi tehdä kielteisiä ihmisiä.” Tämä on ”miesten sota” ja miesten maailma, jossa avioituminen merkitsee oman työn uhraamista. ”Sillä siitä ei pääse mihinkään, että minullakin on kaikki nuo naisten taipumukset lohduttaa, ihailla, alistua, luopua itsestäni. Minusta tulisi joko huono maalari tai huono vaimo.”

Myöhemmin 1940-luvulla Tove Jansson seurusteli vakavissaan vasemmistopoliitikko, filosofi ja toimittaja Atos Wirtasen kanssa, jonka kanssa hän oli varsin lähellä avioitua. Tänä aikana, vuonna 1945, hän kirjoittaa ystävättärelleen Yhdysvaltoihin, pohtien parisuhteeseen ja lasten hankkimiseen liittyviä asioita: ”Yhden asian tämä sota on ainakin opettanut minulle. Ei koskaan poikia. Ei koskaan sotilaita. Ehkä siitä on tullut päähänpinttymä – mutta olen nähnyt liikaa uskaltaakseni.” 1950-luvun alkuun mennessä rakkaus Atokseen hiipui ja tästä eteenpäin kumppanit olivat naisia. Tuolloin hän teki tietoisesti päätöksen siirtyä ”kummitusten” puolelle, vaikka samaan sukupuoleen rakastuminen määriteltiin rikokseksi vielä 1970-luvulle asti. Elämänkumppanin taiteilija löysi 1950-luvulla tapaamastaan taidegraafikko Tuulikki Pietilästä. Pietilän kanssa hän jakoi arkensa, ja he molemmat olivat vapaita tekemään työtään, taidettaan, ja vapaita rakastamaan.

Sotakausi oli Tove Janssonille kriisiasetelma, jonka kautta hän tarkasteli itseään, perhettään ja ihmissuhteitaan, aiempia sukupolvia sekä kaikkiin näihin päteviä sukupuolirooleja. Sodan aikana hän löysi itselleen suurimman merkityksen ja tavoitteen itsenäisyydestä ja vapaudesta tehdä taidetta ja rakastaa omilla ehdoillaan. Tällaisesta elämänasenteesta kumpuaa myös sellainen kärkevä sotakritiikki, jota taiteilija tuotti koko toisen maailmansodan ajan. Vihaisten kuvien takaa löytyy ihminen, joka ei sietänyt vapaudenriistoa tai yksinvaltiutta, ei ketään tai mitään joka pyrkisi rajoittamaan elämän ja taiteen itsenäisyyttä.

Kuva: Anna Malinen

Suorat sotakuvaukset Garmissa ja sota muissa teoksissa

Garm-lehti oli suomenruotsalainen poliittinen pilalehti joka toimi myös eräänlaisena ruotsinkielisenä kulttuurifoorumina. Nimi on lainattu skandinaavisen mytologian samannimiseltä manalan koiralta, ja koira olikin lehden maskottihahmo. Vuosina 1924-1953 ilmestynyt julkaisu edusti ruotsinkielistä konservatiivisuutta ja oli poliittisesti oikealla, sisältäen kuitenkin myös liberaaleja piirteitä. Lehti otti kantaa muun muassa kieltolakia, aitosuomalaisuutta ja kaikenlaisia diktatuureja – ennen kaikkea kansallissosialismia - vastaan.

Toven äiti Signe toimi Garmin kuvittajana alusta alkaen, ja vuonna 1929 lehdessä julkaistiin tuolloin 15-vuotiaan Toven ensimmäinen kuva. Sittemmin tytär kuvitti lehteä aina sen lopettamiseen saakka 1950-luvulla, tehden satoja pilapiirroksia ja kansikuvia vuosien mittaan ja saavuttaen mainetta maan poliittisten pilapiirtäjien parhaimmistona.

Tove Jansson eteni Garmin pääpiirtäjäksi, ja pystyi taitavine viivanvetoineen varsin terävästi näpäyttämään diktaattoreita, kansallissosialisteja ja Suomen yhteistyötä Saksan kanssa. Kuvissa nähdään muun muassa diktaattoreita, sotakoneita, tuhoa, rauhanenkeleitä ja oliivinlehtiä sekä Janssonin taiteelle ominaisiksi muodostuneita pikkuotuksia erinäisissä tilanteissa. Piirustuksista paistaa läpi myös Janssonin näkökulma sodan miehisyyteen ja miesten sodan päättömyyteen, muun muassa Hitlerin ja Stalinin eri tavoin naurettaviksi tehdyissä hahmoissa. Lähemmäs sodan syttymistä kuvat muuttuvat poliittisesti yhä provosoivammiksi. Vuonna 1938 Hitler on Garmin kannessa lisää kakkua vaativana kauhukakarana, muiden valtioiden edustajien tarjotessa diktaattorille lisää herkkuja maa-alueiden, jopa koko maapallon muodossa. Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 1939 Jansson piirtää Garmiin Stalinin yhtäältä rauhanomaisesti hymyilevänä, toisaalta vihaisesti irvistävänä riitapukarina. Kuva sensuroitiin – kasvonpiirteet piti muuttaa tunnistamattomammaksi – ja julkaistiin retusoituna maaliskuussa 1940. Ensimmäisen kerran kuva julkaistiin alkuperäisessä muodossaan vasta 1980-luvulla. Myöhemmässä vaiheessa, vuonna 1944 saksalaisjoukkojen vetäytyessä Lapista, Garmin kantta kuvitti piirros kymmenestä Hitler-hahmosta, jotka juosten villisti ympäriinsä pyrkivät keräämään Lapista mahdollisimman suuren sotasaaliin. Kertomansa mukaan kuvittaja nautti suuresti saadessaan asettaa diktaattorit narrien asemaan, olla heille sikamainen.

Tämänkaltaisten kuvien julkaiseminen ei suinkaan ollut ongelmatonta. Sensuurin ohella etenkin Saksan arvostelemisesta pelättiin kovempiakin seurauksia, olihan tuolloin kyseessä ystävällismielisen vieraan vallan johtajan naurettavaksi tekeminen. Tove Jansson välttyi kuitenkin rangaistuksilta ja onnistui uskaliailla piirustuksillaan lyömään itsensä läpi kuvittajana ja poliittisena karikatyristina. Vahvat kannanotot etenkin Saksaa vastaan ja varsin vasemmistoystävällinen asenne johti kuitenkin tyttären ja isän välien kärjistymiseen ja lopulta suoranaiseen välirikkoon. Viktor Jansson peilasi 40-luvun tapahtumia sisällissotaan, ja pysyi vankkumattoman oikeistolaisena ja valkoisena, kannattaen liittoutumista Saksan kanssa. Hänen tyttärensä pysyi niin ikään kannassaan.

Piirustustensa ja kuvitustensa suosiosta huolimatta maalaaminen oli se taiteen tekemisen muoto, jonka Tove Jansson koki eniten omakseen. Piirtäminen oli ensisijaisesti toimeentulon hankkimista varten. Sota-aikana taiteilija koki maalaamisen ajoittain hyvin vaikeaksi, ja maalaustyöhön syntyi taukoja. Piirtämisen kautta hän paitsi ansaitsi elantonsa, myös pystyi käsittelemään vaikeita aiheita ja Garmin kuvitukset ovat lähes ainoita hänen tekemiään suoria sodan kuvauksia. Sota löi kylläkin leimansa myös Janssonin työhön laajemmin, mutta muissa teoksissa sotateemoja on aavistettavissa pikemminkin taustalla, joskus selkeämmin, joskus vertauksenomaisina. Esimerkiksi pitkään työn alla olleessa Perhe-taulussa aiheena on taiteilijan oma perhe, äiti, isä, kaksi veljeä sekä oma hahmo taulun keskiössä, ja sota, tai pikemminkin sodat, ovat selkeästi kuvan tunnelman ja kertomuksen takana. Pojat pelaavat shakkia punaisilla ja valkoisilla nappuloilla aiempaan sotaan viitaten. Toinen pojista (vanhempi veli) on sotilaan asussa, taistelija nykyisessä sodassa. Taiteilija itse on pukeutunut kuin olisi lähdössä pois tilanteesta. Vanhemmat ovat erillään kuvan laidoilla ja kokonaisuudesta sekä ihmisten kasvoista paistaa huoli ja eräänlainen läsnäolon puute. Taulu on paitsi kuvaus omasta perheestä, myös yleisempi kuvaus perheestä sodan aikana ja samalla sodasta itsestään.

Piirtämisen ja maalaamisen rinnalle kirjoittamisesta kehittyi 1940-luvulta alkaen Janssonille yhä tärkeämpi ilmaisumuoto. Sota-ajan jälkeen taiteilija-kirjailijalle koittaakin toisenlainen aika, jota määrittää ennen kaikkea muumien menestystarina, mutta johon mahtuu myös monia muita teoksia sekä kirjallisuuden että kuvataiteen maailmoissa.

Muumitarinat ja sodan käsitteleminen

Tove Janssonin tunnusmerkiksi muodostuneet muumit on tässä tarkastelussa jätetty tarkoituksellisesti sivummalle, mutta niitä ei sovi tyystin unohtaa edes silloin, kun perehdytään Janssoniin sotakriitikkona. Itse asiassa Muumit eivät ehkä olisi tänään tuntemiamme hahmoja ilman tekijänsä sodanvastaista taidetta ja asennetta. Ensiksikin alkukantainen Muumi-hahmo esiintyi ja yleistyi 1940-luvulla eräänlaisena Janssonin signeerauksena Garm-lehden kuviin. Pieni hahmo merkitsi kuvissa ikään kuin taiteilijan läsnäoloa, joka osallistui tai otti kantaa kuvan tapahtumiin. Hahmo sai ensin nimen Niisku (ruotsiksi ”Snork”). Ensiesiintymisensä Niisku teki Garmissa vuonna 1943 ja vakiintui sen jälkeen taiteilijan puumerkiksi.

Ensimmäinen muumikirja, Muumit ja suuri tuhotulva, puolestaan julkaistiin 1945, ja sen varhaisin versio ajoittuu jo vuosille 1939-1940. Myös muumilaakson väen tarinoilla on siis alkupisteensä sotavuosissa. Muumien satumaailmaa on kuvailtu Janssonin hakeutumisena johonkin tuttuun ja turvalliseen, lapsuuden ajoista muistuttavaan idylliin. Samalla ensimmäisen tarinan muumihahmot ja heidän perhedynamiikkansa ilmentävät sodan seurauksia. Elämäkertakirjailija Boel Westin kirjoittaa: ”Tove osoitti kertomuksessaan mitä sodan todellisuus merkitsi pienelle ihmiselle: hajaannusta, kaipuuta, surua mutta myös toivoa paremmista ajoista. Muumipeikko ja hänen äitinsä ovat etsimässä kotia talven varalle. (…) Isä ja aviopuoliso on kadonnut, eikä tiedetä elääkö hän vai onko hävinnyt jäljettömiin ikuisiksi ajoiksi.” Myös 1946 ilmestyneen Muumipeikko ja pyrstötähti -teoksen tarina vertautuu selkeästi sodan todellisuuteen, atomipommin – kirjan pyrstötähden – käsittämättömään tuhovoimaan ja maailmanlopun tunnelmaan, mutta myös katastrofista selviämiseen.

Myös muumihahmot, joihin kirjailija haki inspiraatiota tosielämän esikuvista, linkittyvät osin sodan kokemuksiin. Muumipappa vertautuu sodan murtamaan, ajoittain seikkailunhalun herättämään Viktor-isään, äitihahmo Muumimamma on perheen ytimessä pysyvä luottovanhempi kuten Signe. Nuuskamuikkunen hakee mallia oman mielensä mukaan tulevasta ja menevästä Atos Wirtasesta. Toki muumimaailma muuttui vuosien saatossa, ammentaen itseensä materiaalia monesta muusta suunnasta. Kirjailija muun muassa kirjoittaa itseään mukaan useammankin hahmon rooliin ja tarinoihin pääsivät myös Janssonin naispuoliset rakkauden kohteet. Mutta ehkä kirjailija-Jansson ei olisi aikoinaan etsiytynyt sympaattisten muumien pariin ilman sotien painostavaa ja ankeaa ilmapiiriä.

Sota taiteilijan määrittelijänä ja määriteltävänä.

Hieman ennen jatkosodan päättymistä vuonna 1944 Tove Jansson sai mahdollisuuden vihdoin muuttaa pois vanhempiensa luota pysyvästi omaan ateljeeasuntoonsa. Sodan loppuvaihe ajoittui samaan aikaan taiteilijan fyysisen ja henkisen vapautumisprosessin kanssa, mikä näkyi myös tämän kohentuneessa mielialassa ja asenteessaan työntekoon. Hän siirtyi tekemään sitä, mitä rakasti. Piirustustyöt saivat jäädä, ja Jansson keskittyi toistaiseksi maalaamiseen, ja samaan aikaan hänen kirjallinen ilmaisunsa oli jo löytämässä meille tutuksi tulleen muotonsa ja sanomansa.

Tove Janssonin elämässä sota-aika näyttäytyy eräänlaisena kynnyksenä, jonka aikana hän määritteli itsensä paitsi ihmisenä ja taiteilijana, myös suhteessaan ja asenteissaan maailmaan ja sen tapahtumiin. Kausi kului Janssonin omien sanojen mukaan ”näkökantaa omaksuessa”. Itsensä määrittelemisen ulottuvuudet kulkivat limittäin. Yhtäältä taide, kuvat ja kirjoitukset syntyivät katsauksina ja kannanottoina siihen, mitä taiteilija koki ja havainnoi. Toisaalta ne olivat samalla tapa jäsentää omaa identiteettiä ja asennoitumista maailman tapahtumiin.

Sodasta selvisi onnellisuuteen ja luovuuteen pyrkivä taiteentekijä, joka osasi ammentaa omasta sotahistoriastaan aineksia omaan menestykseensä. Sotaa hän ei kuitenkaan koskaan muistaisi rakentavana aikana, vaan pimeänä, ankeana, ihmismieliä sulkevana murroskohtana, kadotettuina vuosina. Aikana, jolloin vapaus ja työ, rakkaus ja taide – hänelle elämän olennaisimmat elementit – joutuivat sotaa käyvien miesten jalkoihin. Epätoivon voimistuessa Jansson oli tuntenut tahtoa kääntää selkänsä koko sotaa käyvälle yhteiskunnalle, jossa mielipiteiden kakofonia kävi korvia huumaavaksi. ”Yksinpuheluiden kaaoksessa kaikenlaiset kohtaamiset käyvät mahdottomiksi jo ennestään harvapuheisen ja jäyhän kansan kesken. Sitä vain huudetaan ja tapellaan tai vaietaan. – Minä olen päättänyt vaieta”, hän kirjoitti joulukuussa 1941. Onneksi Tove Jansson ei vaiennut, vaan tarttui kynään. Diktaattorit olivat pilakuvansa ansainneet.

Artikkelin pääasiallisena lähteenä, mukaan lukien sitaatit, Boel Westinin elämäkertateos Tove Jansson. Sanat, kuvat, elämä (2008). Tarkemmat lähdetiedot pyydettäessä artikkelin kirjoittajalta päätoimittajan kautta.

Muita lähteitä
http://www.taidemuseo.fi/suomi/meilahti/lisat/3tovelaminaattia.html
http://www.kansallisbiografia.fi/english/?id=1395
http://www.alltomhistoria.se/artiklar/tove-jansson/
http://www.virka.fi/sv/galleri/natutstallningar/konstnaren-tove-jansson-helsingfors/helsingfors-i-krig

Lehden numero: