Uskonto osana väkivaltaista radikalisoitumisprosessia

Kirjoittaja:

Radikalisoitumisen taustat

”Onko islam radikalisoitunut vai radikalismi islamisoitunut?” Tähän kysymykseen kiteytyy monessa mielessä nykyinen keskustelu islamistisen radikalismin tiimoilta länsimaissa. Se sijoittaa kyseisen ilmiön eräänlaiseen ”muna vai kana”-muottiin: kumpi tulee yksilön radikalisoitumisprosessissa ensin, ääriajatuksellinen maailmankatsomus vai ongelmakäyttäytyminen?

Kysymys kuvastaa osuvasti sitä, kuinka huonosti ilmiötä tunnetaan. Tutkijat eivät tiedä, mikä muslimeja länsimaissa pääasiassa radikalisoi. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että yhtä kaiken kattavaa vastausta kysymykseen ei välttämättä edes ole olemassa. Itse asiassa tutkijat ovat harvinaisen yksimielisiä siitä, että sellaista ei ole. Radikalisoitumisen nähdään olevan länsimaissa hyvin yksilöllistä.

Taustasyitä radikalisoitumiselle on monia, mutta se ei estä tutkijoita väittelemästä siitä, mikä taustasyistä on se kaikista merkittävin. Toiset väittävät, että tietynlainen islamin tulkinta on pääsyy muslimien radikalisoitumiselle. Tätä mieltä on muun muassa Gilles Kepel (s. 1955), ranskalainen politiikantutkija ja sosiologi. Hänen mukaansa konservatiivisia arvoja korostava salafistinen islamin tulkinta on saanut liikaa valtaa Ranskan lähiöissä, joissa maahanmuuttajien integraatiossa on epäonnistuttu. Hän uskoo muslimiyhteisöihin levinneen salafistisen tulkintatradition syövyttäneen marginalisoituneiden muslimien ajatuksia ja kääntäneen heidät ajan myötä ranskalaista yhteiskuntaa vastaan.

Toiset taas väittävät, että radikalisoitumisen syyt löytyvät pääosin muualta kuin uskonnosta. Tätä mieltä on muun muassa niin ikään ranskalainen politiikantutkija, professori Olivier Roy (s. 1949). Hän katsoo, että tavalliset pikkurikolliset ja syrjäytyneet löytävät jälkikäteen oikeutuksen toimilleen ääri-islamistisesta ideologiasta. Hänen mielestään kyse on ensisijaisesti ongelmiin ajautuneista yksilöistä, jotka hyötyvät henkilökohtaisesti radikaalin ideologian omaksumisesta. Royn mielestä syy ei siis ole islamissa, vaan yksilöissä.

Salafistinen islamin tulkinta liittyy tietenkin jollakin tasolla moderniin islamistiseen radikalismiin, sillä Daeshin johtajat näkevät ryhmänsä edustavan salafistista traditiota. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että salafisti ei ole yhtä kuin terroristi; salafismilla on monia ilmenemismuotoja lukuisissa eri maissa, eikä suurin osa salafisteista hyväksy Daeshin toimintaa. Arvioiden mukaan maailmassa on noin 50 miljoonaa salafistia, mutta Daeshin riveihin kuuluu nykytiedon mukaan 20000–30000 sotilasta.

Olivier Roy ei siis suinkaan väitä, etteivätkö monet radikalisoituneet muslimit pyrkisi tulkitsemaan islamia salafistisen tulkintatradition kautta. Hän väittää, että salafismi ei ole syy heidän radikalisoitumiselleen. Kepel taasen katsoo, että juuri kyseisen tulkinnan omaksuminen on aiheuttanut heidän radikalisoitumisensa.

Ongelmalliseksi näkemysten analysoinnin tekee se, että tutkimustuloksiin perehtymällä kumpaakaan näkemystä ei pysty tuomitsemaan ehdottomasti vääräksi, eikä toisaalta kumpikaan näkemys ole myöskään selvästi oikea.



Radikalisoitumista tapahtuu myös vankiloissa, sillä Daeshin väkivaltainen ideologia vetoaa rikollisiiin, jotka etsivät epätoivoisesti oikeutusta teoilleen. Kuva: Alison Groves/Flickr



Kepelin näkemykset tutkimusten valossa

Kepelin näkemyksen uskottavuutta nakertaa se, että monet terrori-iskujen tekijöistä eivät selvästikään ole olleet salafisteja; milloin on juuri ennen iskuja käyty McDonaldsissa syömässä, milloin strippiklubilla katselemassa naisia. Nykyään yhä useammilla on myös taustallaan rikoshistoriaa: monissa Euroopan maissa tilanne on itse asiassa se, että suurimmalla osalla radikalisoituneista muslimeista on rikoshistoria.

Eräät tutkimukset ovat lisäksi osoittaneet, että Euroopan radikalisoituneet muslimit ovat usein uskonnollisia noviiseja, joiden tietämys omasta uskonnosta on perin vähäistä. Tämä havainto viittaisi pikemminkin siihen, että ongelma on se, että radikalisoituneet muslimit eivät tunne uskontoaan riittävän hyvin. Tutkimuksin on myös pystytty toistuvasti todistamaan, että ystävä- ja tuttavapiireillä on islamistisessa radikalisoitumisprosessissa suuri merkitys, mikä puolestaan saa ilmiön näyttämään sosiaaliselta.

Kepelin näkemyksen puolesta kuitenkin puhuvat myös useat syyt. Esimerkiksi Cheryl Benard ja Angel Rabasa mainitsevat kirjassaan Eurojihad, että käännynnäisillä on havaittu ero radikalisoitumisen todennäköisyydessä riippuen siitä, omaksuuko yksilö kääntyessään suoraan salafistisen tulkinnan vai jonkin muun tulkinnan. Heidän mukaansa esimerkiksi islamin suufilaiseen tulkintamuotoon kääntyvät henkilöt omaksuvat tyypillisesti maltillisen tulkinnan islamista.

Lisäksi David Thomson julkaisi hiljattain kirjan nimeltään Les Revenants, jota varten hän haastatteli kymmeniä radikalisoituneita ranskalaisia muslimeja. Hänen mukaansa uskonnolliset näkemykset ovat näytelleet suurta osaa kyseisten muslimeiden radikalisoitumisprosesseissa, eikä niiden merkitystä prosessissa tulisi vähätellä. Thomsonin kirja on merkittävä, sillä hän on onnistunut vuosien varrella luomaan poikkeuksellisen laajat yhteydet Ranskan radikalisoituneisiin muslimeihin.



Saint-Denis on yksi Pariisin esikaupunkialueista, joissa on ollut runsaasti ongelmia rikollisuuden ja väkivaltaisen radikalismin kanssa. Kuva: Alfenaar/Flickr

Royn näkemykset tutkimusten valossa

Kriittisiä huomautuksia on saanut pitkään osakseen myös Roy, sillä tutkimukset eivät ole yksiselitteisesti tukeneet hänenkään kantaansa: Huono sosio-ekonominen asema ja radikalisoituminen eivät tutkimusten mukaan näytä korreloivan keskenään, vaikka suurin osa radikalisoituneista yksilöistä tuleekin alemmista yhteiskuntaluokista.

Arvostettu islamistisen radikalismin tutkija Thomas Hegghammer totesi kuitenkin hiljattain, että Euroopan kontekstissa on vuosien ajan aliarvioitu heikon taloudellisen tilanteen merkitystä islamistisessa radikalisoitumisprosessissa. Hänen analyysinsa osoittaa, että tilastoja on jo pitkään vääristänyt se, että radikalisoituneiden muslimien taustoja on usein tutkittu globaalissa mittakaavassa: Euroopassa tilanne näyttää olevan radikalisoitumisprosessin suhteen erilainen kuin esimerkiksi Lähi-idässä, jossa radikalisoituneet ovat monesti hyvässä asemassa yhteiskunnassa. Hänen päätelmänsä on, että huono sosioekonominen tilanne altistaa Euroopassa radikalisoitumiselle, mutta ei yksin aiheuta sitä.

Royn näkemys asiasta on loogisella tasolla ymmärrettävä, sillä tutkimusten mukaan monet muslimit kärsivät länsimaissa lukuisista ongelmista, muun muassa juurettomuuden tunteesta, identiteetittömyydestä, rasismista, islamvastaisuudesta ja niin edelleen. Rabasa ja Benard totesivat kirjassaan, että radikalisoituneiden muslimien parissa näyttäisi olevan melko yleistä, että yksilön työpaikka ei vastaa hänen koulutustasoaan. Tutkimuksin on lisäksi pystytty todistamaan, että muslimit kokevat työnhakuvaiheessa syrjintää jo pelkästään nimiensä perusteella.

Nämäkään asiat eivät tietenkään yksinään pysty selittämään radikalisoitumista, sillä ne koskettavat suurinta osaa muslimeista länsimaissa. On kuitenkin mielestäni loogisella tasolla uskottavaa, että ne altistaisivat yksilöä kohti ongelmakäyttäytymistä ja radikalisoitumista.

Royn näkemystä puoltaa lisäksi arvostetun The International Centre for the Study of Radicalisation and Political Violencen (ICSR) julkaisema tutkimus, jossa tarkasteltiin rikostaustan omanneiden radikalisoituneiden muslimien tietoja Euroopassa ja havaittiin, että sekä rikollis- että terroristiryhmät ovat värvänneet tällä vuosikymmenellä riveihinsä jäseniä usein samoista ihmisryhmistä, samoista paikoista.

Tutkijoiden mukaan kyseessä ei välttämättä ole Daeshin tietoinen rekrytointivalinta Euroopassa, vaan rikollisten ja radikalisoituneiden muslimien sosiaalisten verkostojen ja toimintaympäristöjen (osittain tahaton) yhteensulautuminen. Useissa tapauksissa vankila näyttelee suurta osaa; lähes joka kuudes tutkituista oli omaksunut ääriajatuksellisen maailmankuvan vankilassa ollessaan.

Sosiaalisten verkostojen ja toimintaympäristöjen yhteensulautuminen ei osoita, että suurin osa Euroopan radikalisoituneista muslimeista tulisi yhteiskunnan sivuraiteilta, mutta se osoittaa, että Daeshin ideologia vetoaa rikollisiin henkilökohtaisella, yksilöllisellä tasolla, aivan kuten Roy väittää.

Daeshin kertomus tarjoaa ICSR:n tutkijoiden mukaan rikollisille helposti sisäistettävän maailmankuvan, joka antaa heille juuri sen, mitä he ovat etsineet; toisille se on oikeutus menneille rikoksille, toisille se voi olla esimerkiksi ainoa tarpeeksi voimakas tapa korjata aiemmin tehdyt vääryydet jumalan silmissä. Joka tapauksessa se näyttäisi vastaavan lähes täydellisesti rikollisten henkisiin tarpeisiin. Tutkimus osoittaa, että ainakin joissakin tapauksissa islamistisessa radikalismissa on kyse pikemminkin radikalismin islamisoitumisesta kuin islamin radikalisoitumisesta.

Lopuksi

Radikalisoitumisprosessiin islamistisessa kontekstissa vaikuttavat todella monet eri asiat. Toiset oikeuttavat tekonsa ensisijaisesti uskonnollisilla syillä, toiset poliittisilla ja niin edelleen. Toiset ovat hyvässä asemassa yhteiskunnassa, toiset eivät. Onkin erittäin todennäköistä, että tyypillisesti prosessiin linkittyy monta eri ongelmaa, jotka yhteen kasaantuessaan työntävät yksilön radikalisoitumisen kuvitteellisen rajan yli.

”Muna vai kana”-muottiin palataksemme totean, että mielestäni Kepelin näkemyksen kannalta suurimmaksi ongelmapisteeksi muodostuu lopulta radikalisoitumisen ajankohdan ja sukupolvisidonnaisuuden selittäminen. Salafistinen islamin tulkinta on ollut olemassa pitkään, joten miksi väkivaltaista radikalisoitumista on alkanut tapahtua länsimaissa vasta 2000-luvulla? Ja miksi se tuntuu koskettavan suurimmaksi osaksi vain tiettyä sukupolvea; miksi esimerkiksi nykyisten radikalisoituneiden muslimien vanhemmat tai isovanhemmat eivät radikalisoituneet Euroopassa jo viime vuosituhannen puolella? Miksi Suomesta Syyriaan lähteneiden joukossa ei tiettävästi ole ensimmäistäkään tataarimuslimia?

Mielestäni Royn malli pystyy paremmin vastaamaan edellä esitettyihin kysymyksiin. Ylivoimaisesti suurin osa islamististen terrori-iskujen tekijöistä länsimaissa on syntynyt täällä, ja heidän vanhempansa tai isovanhempansa ovat aikoinaan muuttaneet tänne. Heidän vanhempansa eivät ole kohdanneet yhtä laajoja ongelmia kuin lapsensa, ja ovat suuremmissa määrin oletettavasti voineet ajatella, että he eivät ole esimerkiksi saaneet töitä, koska eivät ole oppineet kieltä riittävän hyvin.

Nykyinen sukupolvi on puolestaan joutunut kokemaan muun muassa suurempaa islamvastaisuutta, johtuen suurelta osin syyskuun 11. päivän terrori-iskujen synnyttämästä islamofobian kasvusta. Lisäksi synnyttyään täällä he ovat oppineet kielen jo nuorina, mutta eivät silti saa yhtä hyviä töitä kuin kantaväestöön kuuluvat, vaikka he olisivat koulutettuja. He ovat huomanneet, että Suomessa syntyminen, kielen osaaminen ja muut asiat eivät tee heistä suomalaisia monien kantasuomalaisten silmissä.

Royn näkemys pystyy myös paremmin selittämään, miksi Suomen tataarimuslimiyhteisön jäsenet eivät ole radikalisoituneet. Jos kyse olisi ensisijaisesti salafismista tai muusta islamin tulkinnasta, he olisivat voineet radikalisoitua milloin tahansa menemällä internetiin. Suomen tataarimuslimit kuitenkin ovat yleensä ongelmattomasti suomalaisia, eivätkä muulta tulleita. Olisi mielestäni hölmöä väittää, ettei sillä olisi suurta merkitystä radikalisoitumisprosessissa länsimaissa.

Toisaalta Les Revenants-kirjassa esitettyjen haastatteluaineistojen sivuuttaminen olisi myös hölmöä. Lienee varsin todennäköistä, että ainakin joissakin tapauksissa uskonnolla on oleellinen merkitys myös itse radikalisoitumisprosessissa. On myös mahdollista, että tilanne on erilainen Ranskassa kuin muualla Euroopassa.

Joka tapauksessa islamistisen radikalismin tutkimuksessa on vieläkin paljon aukkoja, jotka täytyy tutkimalla pystyä täyttämään. Paljon työtä on siis vielä tehtävä ilmiön ymmärtämiseksi, mutta islamistisen radikalismin ongelmaa tuskin ainakaan pahentaisi se, että muslimien asema länsimaisissa yhteiskunnissa paranisi ja islamvastaisuus vähenisi.

 

Luettavuuden parantamiseksi lähdeviitteet on poistettu tekstistä. Viitteet sisältävän tekstin voi pyytää päätoimittajalta tai jutun kirjoittajalta.

Lähteet

Basra, Rajan & Brunner, Claudia & Neumann, Peter R.

2016 Criminal Pasts, Terrorist Futures. European Jihadists and the New Crime-Terror Nexus. London: ICSR.

Benard, Cheryl & Rabasa, Angel

2015  Eurojihad. Patterns of Islamist Radicalization and Terrorism in Europe. New York: Cambridge University Press.

Bizina, Margarita & Gray, David H.

2014  Radicalization of Youth as a Growing Concern for Counter-Terrorism Policy. Global Security Studies, winter 2014, volume 5, issue 1.

Hegghammer, Thomas

2016 Revisiting the Poverty-Terrorism Link in European Jihadism. Leiden: Society for Terrorism Research Annual Conference.

Nossiter, Adam. ’That Ignoramus’: 2 French Scholars of Radical Islam Turn Bitter Rivals. The New York Times.

Peace, Timothy. Who Becomes a Terrorist and Why. The Washington Post.

Sides, John. New research shows that French Muslims experience extraordinary discrimination in the job market. The Washington Post.

Symons, Emma-Kate. How France’s Fight With Islam Became a Bestseller.

Travis, Alan. MI5 report challenges views on terrorism in Britain. The Guardian.

 

Lehden numero: