Gene Sharp ja välineellinen väkivallattomuus pasifismin historian valossa

Kirjoittaja:

Väkivallaton kamppailu on ollut merkittävä tekijä maailmanhistoriassa, ja siihen turvautumalla on sekä kaadettu diktatorisia hallituksia, torjuttu vallankaappauksia että ehkäisty vakavien kriisien kehittymistä aseellisiksi konflikteiksi. Siihen ovat turvautuneet niin toimintansa moraalin voimaan vakaasti uskoneet väkivallasta kieltäytyjät kuin yhteiskuntansa perustavanlaatuisesta muodosta ensisijaisesti taistelleet aktivistitkin. Nämä kaksi joukkoa eivät ole välttämättä toisensa pois sulkevia mutta niiden tavassa lähestyä väkivallattomuutta on eroja, jotka saattavat tehdä väkivallattomista keinoista enemmän tai vähemmän lähestyttäviä eri lähtökohdista toimiville ihmisille.

Kansainvälisellä rauhanliikkeellä on pitkät väkivallattoman kamppailun perinteet, ja rauhanaatteen kannattaminen yhdistyykin usein tinkimättömään periaatteelliseen päätökseen tai vakaaseen pyrkimykseen välttää ja vähentää väkivaltaa kaikessa toiminnassa. Juuri tämä periaatteellisuus on vahvasti värittänyt yleistä mielikuvaa väkivallattomasta kamppailusta. Moraaliseen välttämättömyyteen vetoaminen ei kuitenkaan ole ainut, eikä ehkä edes yleisin tapa lähestyä väkivallattomia metodeja: Usein väkivallattomuudessa pitäytyminen on puhtaasti strateginen valinta. Tämän vuoksi väkivallattoman kamppailun vaikutusvaltaisimpiin teoreetikkoihin kuuluva Gene Sharp onkin lähes koko pitkän uransa aikana painottanut nimenomaan väkivallattoman kamppailun tehokkuutta, ei sen moraalisuutta. Gandhilaiseen väkivallattomuuteen tottuneelle ihmiselle Sharpin asenne saattaa särähtää korvaan: Eikö väkivallattomuuden ydin ole tehdä maailmasta parempi paikka eikä vain voittaa eteen tulevia kamppailuja? Sharpin lähestymistavan ymmärtämiseksi onkin hyödyllistä asettaa se rauhanliikkeen historian kontekstiin.

Vuonna 1928 Ohiossa syntynyt Gene Sharp tuli jo lapsena tietoiseksi niin sodasta, sorrosta kuin ydinaseistakin, ja alkoi yliopisto-opiskelijana toimia aktiivisesti pasifistisissa järjestöissä. Näihin aikoihin hän kiinnostui myös Gandhin ajattelusta. Tältä arvopohjalta ei olekaan yllättävää, että Sharp tuomittiin Korean sodan aikana aseistakieltäytymisestä vankilaan. Reilu vuosi ehdonalaiseen pääsemisen jälkeen hän muutti saamansa työtarjouksen perässä Lontooseen, missä hän työskenteli viikoittain ilmestyvälle pasifistiselle Peace News -lehdelle vuodesta 1955 vuoteen 1958. Vielä Lontooseen muuttaessaan Sharp ajatteli periaatteellisen uskon väkivallattomuuteen olevan välttämätön osa väkivallattomien tekniikoiden toimivuutta. Pian hän kuitenkin huomasi, että väkivallattomia kamppailuja kävivät pitkälti ihmiset, joilla ei ollut mitään väkivallan käyttöä ehdottomasti kieltävää eettistä tai uskonnollista vakaumusta. Vaikka Sharp ei aluksi halunnut uskoa löytöään, hän ymmärsi pian siinä piilevän potentiaalin: Ihmisiä ei tarvitse käännyttää uskomaan periaatteelliseen väkivallattomuuteen ennen kuin he voivat toimia väkivallattomasti konflikteissa.

Vuonna 1973 ilmestyneen teoksensa The Politics of Nonviolent Action esipuheessa Sharp on jo selvästi kääntynyt periaatteellisesta välineellisen väkivallattomuuden kannalle: Hänen mukaansa moraaliset kehotukset rakastaa ihmisiä ja välttää väkivaltaa eivät vaikuta tehneen juuri mitään laajan poliittisen väkivallan ja sodan pysäyttämiseksi, ja parempien tulosten saamiseksi väkivalta onkin korvattava vaihtoehtoisilla sanktioiden ja kamppailun muodoilla. Vuonna 2011 antamassaan haastattelussa Sharp edelleenkin uskoo, että jos ihmisille ei tarjota väkivallattomia "aseita" ja jos he eivät ymmärrä omaa voimaansa, he turvautuvat sotaan ja väkivaltaan aina perustavanlaatuisten arvojen ollessa uhattuna.

Väkivallattomuuden periaatteisiin sitoutumisen aste-erot eivät sinänsä ole uusi ilmiö sodanvastaisen toiminnan historiassa: jo ensimmäisissä, 1800-luvun alkupuolella syntyneissä rauhanyhdistyksissä oli erimielisyyksiä siitä, pitäisikö pasifismin olla absoluuttista vai ehdollista. Väittelyä näkökantojen välillä käytiin erityisesti Yhdysvalloissa, sillä manner-Euroopassa pasifismia lähestyttiin Immanuel Kantin innoittamina lähinnä käytännön kautta: Rauha oli tavoiteltava päämäärä mutta sen kannattajien ei tarvinnut kaikissa tilanteissa irtisanoutua väkivallasta.

Euroopassa rauhan kysymykset koskivat usein myös oikeudenmukaisuutta, ja eurooppalaiset pasifistit pitivätkin yhdysvaltalaisia aateveljiään useammin kansallisia vapautussotia hyväksyttävinä ja jopa välttämättöminä myöhemmän maailmanrauhan kannalta. Yhdysvalloissa ehdottomat pasifistit hyväksyivät vain väkivallattoman vastarinnan kamppailussa vääryyksiä vastaan ja 1830–1840-lukujen taitteessa sikäläisen rauhanliikkeen valtavirrasta eriytyikin aiempaa radikaalimpia ryhmiä, joista osa harjoitti kansalaistottelemattomuutta taistellessaan rauhan ja naisten oikeuksien puolesta sekä orjuutta ja rotuerottelua vastaan.

1850-luvulla näkemykset orjuuden puolesta ja sitä vastaan kuitenkin kärjistyivät Yhdysvalloissa ja monet pasifistit kokivat joutuvansa valitsemaan, ajavatko he ensisijaisesti rauhan vai vapauden asiaa. Moni entisistä radikaalipasifisteista alkoikin tällöin turvautua väkivaltaan orjia vapauttaakseen. Rauhanomaisuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimusten ristivedossa pasifismin sisällä alkoi 1800-luvun lopulla vakiintua kaksi aatteellista leiriä: ensimmäisen mukaan rauhan tuoma vapautuminen sodan ja sotilasmenojen taakoista oli edellytys kansalliselle vapautumiselle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle, kun taas toisen mukaan juuri kansakuntien vapauden, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja demokratian puolesta taistelu, vaikka sitten asein, olivat edellytyksiä rauhan saavuttamiselle. Periaatteellisen väkivallattomuuden rintamalla koettiin kuitenkin myös edistysaskelia, kun radikaalipasifistit linjasivat 1800-luvun lopulla paperille ensimmäisen siviilivastarinnan ohjelman.

1900-luvun alkupuoli oli jo rauhanliikkeen kannatuksen ja vaikutusvallan kulta-aikaa ja pasifismista tulikin merkittävä tekijä kansainvälisessä politiikassa: Sotien vähentämiseksi maailman hallitukset alkoivat hyväksyä valtioiden välisiä sovittelusopimuksia, pohtia asevarustelun vähentämistä ja perustaa kansainvälisiä tuomioistuimia valtioiden välisten riitojen ratkaisemiseksi. Valtiojohtajat eivät kuitenkaan olleet lopulta valmiita kaventamaan maidensa itsemäärämisoikeutta vahvoilla sitoumuksilla, eivätkä pasifistien lääkkeet onnistuneet estämään maailmanpoliittisen tilanteen eskaloitumista ensimmäiseksi maailmansodaksi. Vaikka kaikissa sotaa käyneissä maissa sotaa myös vastustettiin aseistakieltäytymällä – Bertrand Russell yritti jopa perustaa aseistakieltäytyjien "armeijan" estääkseen Iso-Britanniaa osallistumasta sotaan – monet rauhaa kiivaasti puolustaneetkin tarttuivat lopulta aseisiin.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina pasifismin eturintamalle nousivat antimilitaristiset, utilitaristiset ja (edelleen vähemmistössä olevat) absoluuttista pasifismia edustavat ryhmät – kun vähemmän ehdottomat rauhanaktivistit olivat marssineet sotaan, "puristit" pyrkivät ja jossain määrin onnistuivatkin omimaan pasifismi-käsitteen itselleen. Tämän kehityksen myötä väkivallattomuus nousi vahvemmin esille. Samaan aikaan intialaisen perinteen ja Tolstoin innoittama Gandhi keräsi kansainvälistä huomiota ja vahvisti ihmisten uskoa väkivallattoman kamppailun potentiaaliin mutta myös käsitystä sen perustumisesta moraalisiin periaatteisiin.

Pasifistit saavuttivat suuria voittoja myös rakenteellisella tasolla: Kansainliitto perustettiin ja yli 60 valtiota allekirjoitti sodankäynnin kieltävän Kellogg-Briandin sopimuksen. Kuitenkin haluttomuus alistaa valtioiden suvereeniutta kansainvälisille auktoriteeteille vesitti jälleen kumpaakin hanketta, eivätkä ne pystyneet estämään uutta maailmansotaa. Vaikka pasifistit olivat vaatineet maailman hallituksia puuttumaan maailmansotaan kulminoituneihin aggressioihin jo hyvissä ajoin ennen suursotaa – ja vaikka iso osa heistä päätyi jälleen kannattamaan sotatoimia hirmuhallintojen pysäyttämiseksi – pasifisteista tehtiin hallitusten vastuun häivyttämiseksi ehdotonta sodan välttämistä vaatineita liennytyspolitiikan syntipukkeja.

Vaikka rauhanliikkeen saavutuksia ei tule millään muotoa vähätellä, pasifismin historian valossa on helppo ymmärtää Sharpin arviota tehokkaiden väkivallattomien sanktioiden tarpeellisuudesta: Moraaliin pohjaavaa absoluuttinen väkivallattomuus on tyypillisesti vetänyt puoleensa vain vähemmistöä edes rauhanliikkeen sisällä, ja merkittävä osa vannoutuneimmistakin väkivallan vastustajista on usein lopulta tarttunut aseisiin oikeudenmukaisuuden puolustamiseksi tilanteen tullessa vastaan. Toisaalta rauhanliikkeen ajamat rakenteelliset ratkaisut sotien ehkäisemiseksi ovat olleet käytännön toteutukseltaan epätäydellisiä – avoimenkin konfliktin käymiseen olisi siis hyvä löytää tehokkaina pidettyjä väkivallattomia keinoja.

Tällaisille keinoille on ollut ainakin kysyntää. Sharpin opettaessa burmalaisia sissejä väkivallattoman kamppailun käytössä paikallinen toisinajattelija pyysi häntä kirjoittamaan aiheesta esittelytekstin. Koska Sharp ei kuitenkaan tuntenut Burman oloja hyvin, hän päätyi väkivallattoman kamppailun strategian yleisluontoiseen esittelyyn, ja From Dictatorship to Democracy -nimellä tunnettu kirja valmistuikin Burman demokraattisen liikkeen käyttöön vuonna 1993. Kirjan yleisluontoisuus yhdistettynä Sharpin strategista tehokkuutta painottavaan lähestymistapaan teki siitä houkuttelevan sekä helposti sovellettavan monissa eri maissa; Sen oppeja on käytetty hallitusten kaatamiseen muun muassa Serbiassa, Ukrainassa, Georgiassa, Kirgisiassa sekä arabikevään kokeneissa maissa. Vaikka on mahdotonta arvioida tarkasti, miten tapahtumat eri maissa olisivat kehittyneet ilman tietoa väkivallattoman kamppailun tavoista ja uskoa niiden tehokkuuteen, modernina aikana käydyt sisällissodat näyttävät mihin turvautuminen aseelliseen kamppailuun yhteiskunnallisten päämäärien ajamiseksi pahimmillaan johtaa.

Houkuttelevuudessaan Sharpin käytännönläheisellä ja tehokkuutta painottavalla tavalla lähestyä väkivallatonta toimintaa voi siis pasifismin historian valossa olla paljon annettavaa sodan ja väkivallan vähentämiseksi maailmassa. Tätä näkökantaa tukee myös Erica Chenowethin kirja Why Civil Resistance Works: The Strategic Logic of Nonviolent Conflict, joka osoittaa väkivallattomien kamppailujen olevan tilastollisesti aseellisia toimia tehokkaampia kamppailua käyvien ryhmien julkilausuttujen päämärien saavuttamiseksi.

Sharpin yleisluontoiset teoriat ovat kuitenkin, kuten hän itsekin myöntää, vasta alkuaskel väkivallattoman toiminnan täyden potentiaalin ymmärtämisessä. Välineellisen väkivallattomuuden vetovoimaisuudesta huolimatta moraalisen väkivallattomuuden vahvoja puolia ei myöskään kannata unohtaa: Jos hyväksymme Gandhin ja Hannah Arendtin ajatuksen keinojen ja päämäärien erottamattomuudesta, voi niiden menestyksekäs soveltaminen johtaa vielä välineellistä väkivallattomuuttakin parempiin lopputuloksiin. Ideaalitilanteessa seuraavan sukupolven väkivallatonta toimintaa teoretisoivat ajattelijat onnistuvat yhdistämään välineellisen väkivallattomuuden puoleensavetävyyden ja periaatteellisen väkivallattomuuden hyödyt toisiinsa. Tässä onnistumiseksi molempien lähestymistapojen perusteellinen ymmärtäminen on tärkeää.

Lehden numero: