Miinoista luopuminen herättää toivoa - tai kauhua

Suomi on periaatteessa päättänyt ja luvannut, että se liittyy Ottawan jalkaväkimiinasopimukseen vuonna 2012. Asiaa koskeva hallituksen esitys ei kuitenkaan ehdi nykyiseen eduskuntaan, ja sen jälkeen poliittinen tilanne on jälleen auki. Tarvitseeko puolustusvoimien siis sittenkään tulevaisuudessa kituuttaa ilman rakasta doktriiniaan, joka perustuu psykologiseen pelotevaikutukseen, miinakauhuun?

”Suomen puolustamisessa jalkaväkimiinoilla on ollut erityinen merkitys laajamittaisen hyökkäyksen torjunnassa. Jalkaväkimiinat ovat olleet oleellinen osa alueellisten joukkojen sotavarustusta ja torjuntakykyä. Suomella ei ole miina-aseen ohella muita määrällisesti riittäviä asejärjestelmiä, joilla mekanisoidun hyökkääjän liikettä kyettäisiin hidastamaan ja pysäyttämään yhtä tehokkaasti. Ottawan sopimuksen voimaantulon myötä puolustusvoimille ei jää käyttöön sakara- ja putkimiinoja, mikä vaikeuttaa tärkeimmän miinatyyppimme, panssarimiinan, raivaamisen estämistä. Jalkaväkimiinojen luopumisesta johtuva raivaamisen nopeutuminen merkitsee hyökkääjän etenemisnopeuden kasvua jopa 2-3-kertaiseksi ja omien tappioiden lisääntymistä. Jalkaväkimiinojen aiheuttamaa psykologista pelotevaikutusta, niin sanottua miinakauhua, ei voida korvata millään muulla järjestelmällä.”

Näin lukee asiakirjassa, jonka otsikko on Luonnos hallituksen esitykseksi eduskunnalle jalkaväkimiinoja koskevan Ottawan sopimuksen hyväksymisestä. Esityksen pääasiallinen sisältö on, että eduskunta hyväksyisi sopimuksen, joka on laadittu Oslossa jo 1997 ja avattu allekirjoituksille Ottawassa joulukuussa 1997. Luonnospaperin mukaan ”sopimusta voidaan pitää merkittävänä humanitaariselta kannalta, sillä sodankäyntimenetelmiä on pyritty rajoittamaan jo pitkään sekä määrällisesti että käytettävissä olevien aseiden ja menetelmien osalta”. Suomen liittymistä sopimukseen on kuitenkin ”hidastanut jalkaväkimiinojen keskeinen asema osana Suomen alueellista puolustusdoktriinia. Suunniteltu ja hallittu miinoitteiden käyttö on ollut Suomessa suhteellisesti tärkeämmässä asemassa kuin useissa Euroopan maissa.”

Kyse ei olisi aseriisunnasta

Yksi esitysluonnoksen oleellisimpia ristiriitoja on, että siinä yhtäältä seikkaperäisesti selvitetään, että hallitus on jo kahdessa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa (2004 ja 2009) linjannut, että Suomi liittyisi sopimukseen vuonna 2012, mutta toisaalta toistellaan, että yhtään aiempi liittyminen ei olisi ollut mahdollista. Tämän syynä on paitsi puolustusdoktriini, myös se, että meillä ei olisi ollut taloudellisia tai teknisiä edellytyksiä liittymiseen. Tämä taas johtuu siitä, ettei miinoista voi vain luopua, vaan ne on korvatta uusilla järjestelmillä, sillä muutoksen on muuten ”katsottu heikentävän olennaisesti Suomen puolustuskykyä”. Kysymys ei siis ole ollut aseriisunnasta, vaan asejärjestelmän muutoksesta.

Niinpä jalkaväkimiinojen kieltämisen varalta on käynnistetty doktriinitarkistus. Pääosa miinojen käyttömuutoksista on luonnoksen mukaan kirjattu Puolustusvoimien uusiin toimintaoppaisiin ja käsikirjoihin, ja valmistelut koulutuksen muuttamiseksi on käynnistetty. Lähtökohtana on, ettei tarkoitus ole korvata miinoja, ”vaan niiden myötä menetettävää suorituskykyä”.

Tämä tarkoittaa luonnoksessa omaksutun puhetavan mukaisesti hankintoja: on ostettava viuhkapanoksia, pimeätoimintavälineistöä ja uudenlaisia laukaisimia panssarimiinoihin. On lisättävä tilannetietoisuutta ja maalinosoituskykyä, mikä tarkoittaa tähystys-, minilennokki- ja aluevalvontajärjestelmien hankintaa. Kun tämä kaikki saadaan tehtyä ja onnistutaan hankkimaan mahdollisimman runsaasti nykyaikaista sodankäynti- eli tappamisvälineistöä, voidaan Ottawan sopimukseen liittyminen luonnospaperin mukaan viedä läpi siten, että ”kansallisen puolustuksen sotilaallinen suorituskyky” voidaan ”kohtuullisesti korvata”. Siis pitkin hampain, juuri ja juuri, vaikka se kaikkein oleellisin, miinakauhu, menetetäänkin.

Ja kuitenkin Suomi on osana kansainvälistä yhteisöä tunnustanut humanitäärisen miinatoiminnan merkityksen ja tärkeyden. Olemme tukeneet ”sodan ja aseellisten selkkausten jäljiltä jääneiden miinojen räjähtämättömien räjähteiden raivausta ja tuhoamista, uhrien sopeuttamista takaisin yhteiskuntaan, ennaltaehkäisevää valistusta sekä miinavarastojen tuhoamista”, kuten luonnoksessa kirjoitetaan. Vuosina 2008-2009 humanitääriseen tukeen on kohdennettu viisi miljoonaa euroa vuodessa, ja vuodesta 1999 eli Ottawan sopimuksen voimaantulosta lähtien tukea on annettu yhteensä 58,6 miljoonaa euroa.

Miten miinakauhun käy?

On varsin todennäköistä, että hallituksen esitys ei koskaan etene luonnoksesta todelliseksi päätöksentekoesitykseksi, ei ainakaan enää tämän vaalikauden aikana. Tähän ei yksinkertaisesti ole aikaa, sillä esimerkiksi eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan työaika on yksinkertaisesti jo päättynyt, eikä varsinainen esitys ole vielä edes saapunut lainsäätäjien pöydälle. Vuodesta 2004 jatkunut jossittelu ja jahkailu Ottawan sopimuksen vaikutuksesta Suomen toivottuun puolustuskykyyn, tai vääntö sopimukseen kohdistuvien asenteiden ilmiselvästä humanitääris-puolustuksellisesta ristiriidasta jatkuu siis yli vaalien. Palaako asia uuteen eduskuntaan ja milloin ja missä muodossa, esittääkö seuraava hallitus myös sopimukseen liittymistä, ja mitkä puolueet asiasta ovat vaalien jälkeen päättämässä, on vielä hämärän peitossa. Voi myös olla, että Suomen lupailema allekirjoituksen ajankohta, vuosi 2012, koittaa yksinkertaisesti aivan liian pian.

Luonnospaperin rivien välejä lukiessa tulee väistämättä mieleen, että todellista miinakauhua esiintyy maatamme mahdollisesti uhkaavan vihollisen tajunnan sijaan Puolustusvoimien johdossa, ja se johtuu suoraan siitä ajatuksesta, että miinoista todella jouduttaisiin jonain päivänä luopumaan. Miten muuten on selitettävissä se, että tätä pelotefunktiosta niin voimakkaasti korostetaan, vaikka samalla halutaan useissa kohdin toistaa, että Suomessa kaikki miinat ovat varastoissa, eikä niitä halutakaan käyttää.

Tämähän on myös sopimuksen vastustajien argumentti - ’Suomen ei tarvitse erikseen liittyä miinat kieltävään sopimukseen, sillä me kannamme miinoistamme vastuuta, emmekä käytä niitä, vaan varastoimme ne asianmukaisesti’. Mutta miksi niitä sitten on oltava, ja miksi niiden väitetään olevan vihollisen kannalta erinomaisen pelottavia, vaikkei niitä (juuri) koskaan ole tarkoitus mihinkään käyttää? Ja miksi me olisimme yksinomaan valmiita kantamaan huolta meitä epävakaampien maiden miinatilanteesta, mutta emme osallistumaan projektiin, jossa miinoista aseena kerta kaikkiaan luovutaan - ja mieluiten tietenkin ilman, että ne korvattaisiin toisilla aseilla, joiden tuhovoima on kenties vielä suurempi ja peruuttamattomampi?

Sopimus hyväksytään joka tapauksessa - vai hyväksytäänkö?

Tein pienen sähköpostikyselyn sopimuksen tulevasta kohtalosta ulkoasiainvaliokunnassa istuville kansanedustajille. Heistä pieni osa vastasi.

Vihreiden kansanedustaja Pekka Haavisto sanoo uskovansa, että vuoteen 2012 tähtäävässä aikataulussa pysytään, koska ”Suomi on ilmoittanut myös kansainvälisesti liittyvänsä sopimukseen [silloin]. Olisi outoa, jos Suomi luistaisi kansainvälisesti ilmoittamastaan aikataulusta.” Kysymykseen, miten tärkeä sopimuskysymys on Suomen kannalta, Haavisto vastaa näin: ”Suomi on jäänyt EU:n ’jälkijoukkoon’ sopimuksen allekirjoittamisessa. Aserajoitusten puolesta puhuvalle maalle tämä ei ole ollut kovin uskottava ratkaisu. Suomessa tehtiin aikanaan virhearvio, kun ei uskottu Ottawan prosessin tuottavan tuloksia.”

Vasemmistoliiton ryhmäpuheenjohtaja Annika Lapintie sopimuksen ehtivän uuteen eduskuntaan aikaisintaan touko-kesäkuussa. “Uskon, että sopimus hyväksyttäisiin. Sitä on valmisteltu erittäin pitkään ja uskon, että se hyväksytään joka tapauksessa, riippumatta uuden eduskunnan voimasuhteista. Kannatan [myös] hyväksymistä lämpimästi. Se on eräs keskeisimmistä aseidenriisuntasopimuksista ja Suomen on korkea aika liittyä siihen. Liittyminen on keskeistä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan johdonmukaisuuden sekä puolustuspolitiikan pitkäjänteisen suunnittelun kannalta.”

Ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja, kokoomuksen Pertti Salolainen muistuttaa hänkin, että ”Suomi on ilmoittanut liittyvänsä sopimukseen vuonna 2012. Tähän kantaan ei ole näköpiirissä muutosta ja puolustusvoimat on käynnistänyt henkilömiinat korvaavien järjestelmien hankinnat.” Salolaisen mukaan ”[a]seidenriisunnan ja valvonnan pitäminen YK-johtoisten prosessien puitteissa ja mahdollisimman kattavina palvelisi Suomen etuja parhaiten ja vahvistaisi myös YK:n asemaa tämän alan tärkeimpänä foorumina.”

Kysyin asiaa yleisen kiinnostuksen ja vaaliasetelmien jännittävyyden nimissä myös perussuomalaisten puheenjohtajalta Timo Soinilta. Miten hän uskoo sopimusesitykselle käyvän uudessa eduskunnassa, jos ja kun se ei ehdi käsittelyyn enää ennen vaaleja. ”Vaalien jälkeen tilanne on toivottavasti toinen: Ottawan sopimus tulee Suomen osalta uudelleen harkittavaksi. Sopimuksen hyväksyminen on virhe. Toivomme, ettei jalkaväkimiinoja kielletä Suomessa, [sillä] jalkaväkimiinakysymys on olennainen sotilasliittoihin kuulumattoman Suomen uskottavan ja kustannustehokkaan puolustuksen kannalta. Jalkaväkimiinat ovat vaarallisia vain maahamme tunkeutuvalle viholliselle”, Soini vastaa.

Palaamme asiaan vaalien jälkeen.