Tällaisia sotilaita emme tarvitse

Kirjoittaja:

Kuva: Kitti Suoranta

Suomenlahdella järjestettiin kesäkuussa 2012 sotaharjoitus, jossa sotilaat muun ohessa kuulustelivat terroristeja esittäneitä virkaveljiään. Helsingin Sanomat uutisoi 4.11. Pääesikunnan tutkintaosaston esitutkintapöytäkirjoista, joiden mukaan kuulusteluja edelsi harjoituksessa panttivankitilanne öljytankkerilla. Sotilaat olivat ottaneet terroristeina esiintyneet sotilaat kiinni tankkerilta, ja heidät oli kuljetettu kuulusteltavaksi merivoimien Louhi-alukselle. Tapahtumista on nyt luettu kahdeksalle sotilaalle rikossyytteet Raaseporin käräjäoikeudessa.

HS kertoo, että toinen “terroristeista” oli kuljetettu suihkuhuoneeseen ja hänen kasvojaan oli suihkutettu siten, että hänen oli ollut vaikea hengittää. Mies oli myös laskettu polvilleen ja hänen kätensä oli sidottu selän taakse käsiraudoilla. Sitten housut oli laskettu alas, pakaraan pistetty piikillä ja pakaroiden väliin työnnetty nenänielutuubi.

Toinen “epäillyistä” oli HS:n uutisen mukaan istutettu wc-pöntölle, hänen selkäänsä oli painettu  polvella ja hänen niskastaan pidetty kiinni kädellä. Sitten häntä oli suihkutettu, minkä jälkeen hänen päähänsä oli vedetty pussi. Tätä oli toistettu, ja samalla mieheltä oli tiukattu hänen nimeään ja muita tietoja. Miehen kertoman mukaan häntä oli myös lyöty oikeaan kylkeen, mikä oli aiheuttanut kipua.

On kaksi asiaa, joita on tähdennettävä, kun tästä tapauksesta keskustellaan. Ensinnäkin on Genèven sopimus sotavankien kohtelusta vuodelta 1949. Se muodostaa kahden muun Genèven sopimuksen sekä niiden kolmen lisäpöytäkirjan ohella kansainvälisen humanitaarisen oikeuden lähes kaikkia maailman valtioita velvoittavan perustan. Sopimukset rakentuvat ihmiselämän kunnioittamisen, tasapuolisuuden ja puolueettomuuden periaatteille. Niillä pyritään lievittämään sodan kärsimyksiä ja suojelemaan henkilöitä, jotka eivät osallistu taisteluihin.

Sotavankien kuulustelua koskevan 17 artiklan mukaan vankeihin ei saa kohdistaa minkäänlaista ruumiillista tai henkistä kidutusta, jotta heiltä saataisiin tietoja. Sotavankeja, jotka kieltäytyvät vastaamasta, ei saa uhata eikä loukata eikä heitä myöskään saa alistaa minkäänlaiseen epämieluisaan tai haitalliseen kohteluun. Sotavangit, jotka ruumiillisen tai henkisen tilansa vuoksi ovat kykenemättömiä tekemään selkoa henkilöllisyydestään, annetaan terveydenhoitoviranomaisten huostaan. Näiden sotavankien henkilöllisyys todetaan käyttämällä kaikkia mahdollisesti tarjoutuvia keinoja, edellisen kappaleen määräyksiä kuitenkaan loukkaamatta. Sotavankien kuulustelu on toimitettava kielellä, jota he ymmärtävät.

Toiseksi on salainen ohjelma, jonka USA:n keskustiedustelupalvelu CIA käynnisti syyskuun 2001 terroristi-iskujen jälkeen. Siinä terrorismista epäiltyjä henkilöitä siepattiin, vangittiin ilman oikeudenkäyntiä ja kuljetettiin eri puolille maailmaa kidutettaviksi, vangittaviksi salaiseen vankilaan tai kadotettaviksi. USA syyllistyi ohjelmassaan vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin, ja Guantánamon vankileiri, johon monet epäillyt lopulta päätyivät ja jossa myös pantiin toimeen kidutuskuulusteluja, on yhä käytössä. Ohjelman siunannut presidentti George W Bush on muistelmissaan myöntänyt valtuuttaneensa viranomaiset käyttämään terrorismista epäiltyjen kuulusteluissa kidutusmenetelmiä kuten vesikidutusta.

Vankilennot ja poikkeukselliset luovutukset tehtiin salassa, jotta vältyttäisiin julkiselta polemiikilta ja oikeudellisilta seuraamuksilta, ja jotta tekijöiden henkilöllisyys ja uhrin kohtalo jäisivät pimentoon. Monet Euroopan valtio mahdollisti USA:n toiminnan luovuttamalla ihmisiä CIA:lle tai antamalla ilmatilaansa ja lentokenttiään USA:n käyttöön. Liettuassa, Puolassa ja Romaniassa sijaitsi CIA:n salaisia vankiloita. Moni maa yksinkertaisesti käänsi katseensa pois.

Jotta Suomenlahdella toimeenpannun harjoituksen vakavuus ymmärrettäisiin, on kysyttävä, mitä kuulustelutilanteessa oli tarkoitus harjoitella. Kumpaakin “terroristia” oli ohjeistettu pitämään suunsa kiinni. Voi siis olla, että oli tarkoitus harjoitella tilannetta, jossa terroristiksi epäilty ei puhu eikä kerro mitään, mutta on laaditun tilannearvion perusteella päätetty, että tietoa on yhtä kaikki pyrittävä saamaan. Väistämätön jatkokysymys tällöin on, miksi kuulustelussa ei ole noudatettu Geneven sopimuksia, ihmisoikeuksia eikä ihmisarvoa – mikä meni pieleen?

Toinen, paljon karumpi vaihtoehto on, että tilanteessa on nimenomaan harjoiteltu Geneven sopimuksen rikkomista ja kenties jopa ihailtu sitä, miten tehokkaasti suuri maailmanmahti Yhdysvallat pani toimeen terrorismin vastaisen sotansa kyseenalaisia käytäntöjä. Mikä voisi olla tällaisen ihailun motiivi? Entäpä, jos sotilaita on kiehtonut ajatusrakennelma, jossa  terrorismi mielletään synonyymiksi ääriliikkeen diskurssin ja siihen nykyään niin populistisen itsestään selvästi kytkettävän militantin islamin kanssa? Entäpä, jos he eivät ole voineet vastustaa kiusausta panna toimeen simulaatio, jossa he panevat “niille muslimeille” hanttiin? Mikä heidät silloin lopulta erottaa Abu Ghraibin vartijoista?

Vaikka emme edes ryhtyisi spekuloimaan, lopputulema on sietämätön. Kuulustelun toimeenpanijoista seitsemän oli aliupseereita ja yksi opistoupseeri. He eivät olleet varusmiehiä, eivät satunnaisesti asevelvollisuutensa nimissä tehtävään valikoituneita jässiköitä, vaan niitä, joille annettavalla johtajakoulutuksella Puolustusvoimat alati ylpeilee. Kyseessä on vakava laiminlyönti, jonka aallot lyövät korkealle komentoketjun yläpäähän asti. On syyllistytty vakaviin rikkomuksiin, todennäköisesti rikoksiin. Oli kammottavan hairahduksen lopullinen kimmoke mikä tahansa, korkeiden päälliköiden on vastattava kysymykseen, mihin me tarvitsemme tällaisia puolustusvoimia.

Jussi Förbom
Kirjoittaja on aseettoman palveluksen suorittanut reservin ylimatruusi ja ihmisoikeuskouhottaja.

Lehden numero: