Pääkirjoitus: Eri mieltä olemisen totaalisesta kieltämisestä

Kirjoittaja:

Totaalikieltäytyjien tuomitseminen vankilaan on ihmisoikeusloukkaus. Se on sitä Suomessa ja kaikkialla, missä näin toimitaan, mistään olosuhteista riippumatta. Vankilaan suljetut totaalikieltäyjät ova mielipidevankeja. Suomessa on siis mielipidevankeja. Heidän olosuhteensa saattavat kuitenkin olla muuttumassa.

Suomen Kuvalehti kirjoitti 19.6., että marraskuun alussa voimaan tuleva uusi valvontarangaistuslaki koskee myös siviilipalveluksesta ja armeijasta kieltäytyviä. Tämä tarkoittaa, että myös totaalikieltäytyjä voisi jatkossa kärsiä rangaistuksensa kotiarestina. Sitä valvotaan sähköisellä nilkkapannalla, ja tuomitulle määrätään tarkka päiväohjelma, johon kuuluu työntekoa tai opiskelua kodin ulkopuolella. Päihteiden käyttö rangaistuksen aikana on kielletty. Kieltoa valvotaan virtsatesteillä ja rikosseuraamuslaitoksen valvojan yllätyskäyneillä.

Kuulostaa ensikuulemalta hyvältä. Ei enää vankilaa, saa asua kotona ja elää yhdessä läheistensä kanssa, ei tarvitse keskeyttää opintojaan. Rahaakin säästyisi, sillä Oikeusministeriö arvioi, että valvontarangaistuksen toteuttaminen maksaa yhteiskunnalle vain noin 60 euroa päivässä, kun taas avovankilapäivän hinta on peräti 160 euroa.

Yhtä nopeasti herää kuitenkin kysymyksiä. Eikö kotiaresti kuulostakin kovasti tarkkaan ohjelmoidulta ja säädellyltä palvelukselta, jopa vähän kuin, noh, rankemman luokan siviilipalvelukselta? Kieltäytyjä taas nimenomaan haluaa ymmärtäkseni nimenomaan kieltäytyä palvelemasta yhteiskunnan pakottamisjärjestelmää millään tavoin. Menisikö hän jopa mieluummin vankilaan osoittaakseen olevansa tosissaan?

Asetetaan kysymys toisin päin. Jos kerran yhteiskunta on todennut, että vankilarangaistus on paitsi kallis, myös inhimillisesti erittäin raskas tapa rangaista ihmistä tämän vakaumuksesta ja mielipiteestä, miksi tehdä niin suuri numero pyrkimyksestä sen lopettamiseen? Kotiaresti panta nilkassa voi tulla laskennallisesti halvemmaksi, mutta sosiaalisesti ja psykologisesti se leimaa ihmisen valtion viholliseksi suorastaan hysteerisen räikeästi, aivan kuten vankilaan sulkeminenkin. Se ei siis lopulta muuta sitä kaikkein suurinta ongelmaa, joka jo on olemassa: ihminen merkitään rikolliseksi siksi, että hän on eri mieltä.

Kotiaresti ei myöskään tule olemaan mikään itsestäänselvyys. Panta sallitaan vain niille, jotka kärsivät enintään 180 päivän tuomiota. Jos ihminen kieltäytyy armeijasta tai siviilipalveluksesta kirjeitse tai ei ilmoita asiasta lainkaan, hän saa 181 päivän tuomion ja joutuu automaattisesti vankilaan. Tämä on tietenkin silkkaa kiusantekoa ja osoittaa vain sen, ettei lainsäätäjällä ole todellista pyrkimystä lakkauttaa mielipidevankeutta Suomesta. Sen sijaan katsotaan, että sekä armeijasta että siviilipalveluksesta kieltäyvä ihminen on perusteltua tuomita vapauden menetykseen ja leimautumaan yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Ikään kuin yhteiskunta siitä romahtaisi, että sen jäsenten sallitaan ajatella niin kuin he ajattelevat.

Suomessa vallitseva ensisijainen periaate on yhä edelleen se, että ihmisen, tässä tapauksessa miehen, on tartuttava aseeseen lunastaakseen yhteiskunta-nimisen kerhon täysjäsenyyden. Tätä perustellaan maanpuolustuksella, joka on vain tekosyy. Todellinen perustelu on itseisarvoinen vaatimus pakollisesta palveluksesta ase kädessä, mikä on pohjimmiltaan militaristisen ideologian ilmentymä. Toissijaisesti vallitseva periaate on, että palveluksen voi suorittaa myös joko ilman asetta armeijassa tai kokonaan armeijan ulkopuolella, mutta se pitää silti suorittaa. Yhä edelleen on varsin tiheä ja vaikutusvaltainen se asennoitumistapa, että tällaisen palvelusmuodon valinnut, siis aseesta luopunut, ei voi koskaan saavuttaa kerhon täysjäsenyyttä. Hänellä on siis korkeintaan kultakortti, ei missään nimessä rajattoman luoton lupaavaa platinakorttia.

Kolmatta periaatetta ei ole, sillä se edellyttäisi tinkimistä ensi- ja toissijaisen periaatteen ehdottomuudesta. Kolmas vaihtoehto, palvelemisesta kieltäytyminen, johtaa siis väistämättä rangaistukseen. Nyt esitetty malli, jossa rangaistuksen voisi kärsiä vankilan ulkopuolella, ei muuta peruslähtökohtaa mitenkään. On täysin mahdollista, että Amnesty adoptoi mielipidevangeiksi myös jalkapantarangaistuksesta kärsiviä, vaikka he jonkun ajattelutavan mukaan eivät olisikaan vankeja.

Umpi-ideologisen, nationalistisen ja valtiouskoisen puuhastelun pakollisen palvelemisen asiassa tekee kahta surkuhupaisemmaksi se, että asepalvelusta ollaan kuitenkin muuttamassa yhä valikoivammaksi sekä todennäköisesti lyhentämässä. Helsingin Sanomat kirjoittaa 22.6., että lyhin kuuden kuukauden varusmiespalvelusaika lasketaan tällä vaalikaudella todennäköisesti neljään kuukauteen. "Hallitusohjelma vie siihen suuntaan", sanoo jutussa Rkp:tä neuvotteluissa edustanut Carl Haglund. Jutussa arvellaan samalla, että jos asepalvelus lyhenee, tällä on vaikutusta myös siviilipalvelukseen.

Palveltava on silti, pakkoa ei olla poistamassa eikä sen taustalla vaikuttavaa ideologiaa, vaikka on selvää, että asevelvollisuusarmeijasta lähitulevaisuudessa joudutaan lukuisten Euroopan maiden tavoin lopulta luopumaan. Ja silti kehdataan väittää, että asevelvollisten kouluttamisella yhä olisi painavaa merkitystä suomalaisten arkitodellisuuden kannalta nyt tai tulevaisuudessa. Hesarin jutussa tätä uskomusta haluaa pönkittää Puolustusvoimien viestintäjohtaja Jyrki Heinonen. Hän vastustaa palveluksen lyhentämistä, koska "neljä kuukautta ei tuota sotakelpoista joukkoa".

Hän on kuitenkin väärässä. Neljä kuukautta palvellut reserviläinen on aivan yhtä helppo tappaa sodassa kuin kuusi tai kahdeksan kuukauttakin palvellut. He ovat siis kaikki täysin sotakelpoisia.

Lehden numero: