Journalismissa rauha on etupäässä sotaa

Kirjoittaja:

Harvassa julkaisussa sota on niin käsinkosketeltavasti ja syvällisesti läsnä kuin rauhanjärjestöjen julkaisemassa, rauhantyölle omistetussa lehdessä. Kamppailu rauhan puolesta on perehtymistä sotaan, konflikteihin, ihmisoikeusloukkauksiin ja humanitaarisiin kriiseihin. Hyviä uutisia on vähän, ja jos niitä on, ne on yleensä piilotettu rivien väleihin – Malin tulehtunut tilanne ei vielä ole kärjistynyt täysimittaiseksi sisällissodaksi.

Olen tehnyt Paxia kahden vuoden ajan, ja tämä on viimeinen numeroni. Työssä päällimmäisin tunne on usein ollut turhautuminen, vaikkei missään nimessä journalismiin sinänsä – mukana olleet tekijät ovat olleet taitavia ja ennakkoluulottomia, ja heille kuuluu suuri kiitos.

Turhautuminen liittyy maailmaan, josta lehdessä olisi tarkoitus kertoa. Rauhanlehden toimittaminen on kuin lumityöt – juuri, kun on saanut hommat tehtyä, pyry alkaa uudestaan. Ja kun pihan sitten on jälleen kolannut, kaupungin aura-auto ajaa ohi ja heittää kulkuväylän tukkeeksi valtaisan vallin.

Harvoin ja hitaasti toimitettavan rauhanlehden on lisäksi tehtävä vaikeita valintoja: jokaista kriisiä ei pysty käsittelemään, eikä edes harvojen käsiteltyjen kriisien jokaista käännettä tai ulottuvuutta. Tekijät ovat samassa tilanteessa kuin omakotitalon isäntä: on päätettävä, mistä kohtaa kolaa, sillä lunta tulee koko ajan lisää, eikä sitä ehdi eikä mahdu isollakaan pihalla loputtomasti siirtelemään paikasta toiseen. Niinpä on päätettävä: tässä lehdessä kirjoitamme jotain Malista, ensi numerossa sitten Kongosta. Sitten suljemme silmämme, humisemme hiljaa ja ajattelemme Syyriaa.

Toki tässäkin numerossa sanotaan jotain Syyriasta – kerromme, että sisällissodaksi äityneen kansannousun uhrimäärä saattaa olla jo 40 000, ja suurin osa uhreista osa on siviiliväestöä, kuten lapsia, naisia ja vanhuksia. Tämä ei ole vähäpätöinen tieto, ja on tärkeää, että lehdessä on myös tämä juttu. Ja silti: Juuri, kun olin tehnyt täyden päivän tämän numeron toimitustyötä, asetuin katsomaan Al Jazeeran illan pääuutislähetystä. Ja mitä siellä kerrottiin – että Assadin hallinto on alkanut ampua omia kansalaisiaan Scud-ohjuksilla. Tästähän meidän olisi pitänyt kertoa. Mutta toisaalta: nythän se ei enää ole uutinen.

Syyria on ollut rauhanlehden tekijälle – kömpelöä lumityövertausta jatkaakseni – sankka, miltei läpitunkematon ja päättymätön pyry, joka on paitsi tukkinut pihat, myös peittänyt alleen työvälineet. Eikä kevättä ole näkyvissä vielä pitkään aikaan. Siksi on joutunut vain katsomaan sisätiloista ikkunan takaa, miten myrsky velloo ja noudattaa aivan omia lainalaisuuksiaan. On ollut sietämätöntä, kun on tajunnut, että mikään määrä tässä pienessä lehdessä tehtyä työtä ei riitä kertomaan ihmisille mitään olennaisella tavalla uutta tästä pelottavan sitkeästä sodasta. Lohtua ei ole tuonut se, että juuri kukaan ei toisaalta näytä myöskään olevan Syyriasta kiinnostunut.

Samalla on kysyttävä itseltään, miksi juuri siitä kaikkein karmeimmasta kriisistä pitäisi voida nimenomaan rauhanlehdessä kirjoittaa mahdollisimman paljon. Onko sota todella olennaisin tulokulma rauhaan? Onko rauhantyöläisten tunnettava sodan ja kriisien anatomia mahdollisimman perusteellisesti, jotta kamppailua rauhan puolesta osattaisiin käydä oikeilla, noh, aseilla? Valitettavasti vastaus näyttäisi olevan kyllä.

Sillä rauha on vain prosessi, jossa sotiminen ja inhimillinen kärsimys ovat jatkuvassa, mutta loputtomassa vähenemisen tilassa. Jos ette usko, katsokaa Afganistania ja katsokaa Kongoa, Irakia, Sudania tai Gazaa. Missään niistä rauha ei ole – on vain loputon polemiikki siitä, missä kehitysvaiheessa kriisi tai konflikti on. Ja ennen kaikkea on sotilaita, aseita, joukkoja, operaatioita, raunioita ja pakolaisia maan sisällä ja jossain toisaalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö prosessissa olisi syytä yrittää roikkua mukana. Jokainen ihminen, joka jää henkiin siksi, että rauhaa on enemmän kuin sotaa, tekee rauhantyöstä relevanttia.

Intensiivisin turhautuminen on Paxia tehdessä kuitenkin johtunut siitä, että edes silloin, kun prosessi sodasta rauhaksi on mahdollisimman lähellä täydellisyyttä, asioita ei yhteiskunnassa osata tehdä oikein. Tarkoitan Paxissa isossa osassa ollutta oman maamme sodankäyntijärjestelmän seurantaa, joka on tuottanut toinen toistaan hämmentävämpiä artikkeleita. Milloin on raportoitu, että Suomi on lopultakin liittynyt miinakieltosopimukseen, ja että tämäkin väistämätön askel on synnyttänyt valtaisaa kritiikkiä maanpuolustuspoliittisessa keskustelussa. Milloin taas on kerrottu, että armeijan johdossa on syvää tyytymättömyyttä materiaalihankintoihin varattuihin määrärahoihin, mutta että ihanaa, että nyt on kuitenkin nämä uudet ohjukset saatu hankittua ja että vielä suurenmoisempaa, että saadaan käydä asekauppaa Israelin kanssa.

Tämä on hämmentävää siksi, että se ennen kaikkea vahvistaa teesini rauhan ominaislaadusta. Rauha on prosessi, jossa sota vähenee – mutta niin kauan kuin yhteiskunnan keskeiseksi tehtäväksi katsotaan sotimiskyvyn ja sotaosaamisen maksimoiminen, prosessi ei saavuta päämääräänsä. Siksi myös ei-sodassa olevan maan rauhankysymyksistä kirjoittaminen on kirjoittamista ennen kaikkea aseista ja sodankäynnin muuttujista.

Ja olkoon niin. Valehdelkoot itselleen, että ohjusten ostaminen varastoon pelastaa meidät tuholta. Mutta kaiken inhimillisyyden nimissä, leikittäköön armeijaa sitten edes niin, että sen kanssa tekemisissä olevat ihmiset saavat säilyttää kunniansa ja ihmisarvonsa.

Tässä numerossa on juttu törkeän kiusaamisen uhriksi joutuneesta reservin alikersantista, joka kertoo, että prikaatin esikunta vaati häntä nielemään kohtalonsa ja vaikenemaan. Tällainen ei ole sivistyneen, älyllisesti rehellisesti ja oikeudenmukaisen puolustuslaitoksen toimintatapa, eikä tällainen asennoituminen edistä rauhaa. Ja rauhaa kai me kaikki kuitenkin eniten tahtoisimme.

Lehden numero: