Sadankomitea - jääräpäisten reaalipasifistien järjestö

Kirjoittaja:

Sadankomitean juhlakirja "Rauhan ytimessä" on monipuolinen ja mielenkiintoinen luotaus tänä vuonna 50 vuotta täyttäneen järjestön olemukseen. Kirja ei ole historiikki, vaan "kokoelma tekijöidensä näköisiä puheenvuoroja, muistelmia ja näkökulmia", kuten kirjan toimittanut Johanna Sumuvuori esipuheessa toteaa.

Artikkeleiden aikajana kattaa kuitenkin Sadankomitean tähänastisen taipaleen ja hiukan sen ylikin, sekä alku että loppupäästä.

Sadankomiteaa tuntemattomalle lukijalle kirja antaa yleiskatsauksen siitä, minkä asioiden puolesta järjestö on toiminut, samoin kirjoituksista käy ilmi, minkä sortin pasifisteja sadankomitealaiset oikein ovat.

Esimerkiksi Mikko Metsämäen artikkeli valottaa hyvin sitä, miksi Sadankomitean ja Rauhanpuolustajien välit ovat ajoittain olleet viileät tai miksi edelleen on perusteita useille rauhanjärjestöille. Samoin Kalle Kallio kuvaa hyvin, millaisia ongelmia "jääräpäisestä pasifismista" aiheutui Irakin sodan vastaisessa toiminnassa, kun osa toimijoista suhtautui ymmärtäväisesti väkivaltaiseen vastarintaan ja sissiliikkeiden toimintaan.

Toiminnassa mukana oleville ja olleille kirja on todennäköisesti vieläkin antoisampi kuvatessaan toisaalta sitä, kuinka (sekä osin myös miksi) reaalipasifistinen ajattelu tai ydinaseiden vastaisuus ovat kestäneet aikaa sekä toisaalta sitä, mitä uusia asioita vuosien mittaan on järjestön agendalle tullut.

Uusia avauksia ovat olleet esimerkiksi pienaseet, henkilömiinat, Itä-Timor-ryhmä sekä siviilikriisinhallinta. Kaikki teemoja, joihin Sadankomitea on intensiivisesti paneutunut ja joissa Sadankomitealla on asiantuntemusta. Esimerkiksi Itä-Timorista Sadankomiteassa tiedettiin ennen Suomen EU-jäsenyyttä merkittävästi enemmän kuin vaikkapa ulkoministeriössä.

Rauhan ytimessä toimii myös muistikirjana siitä, missä kaikessa Sadankomitea on toiminut. Kaikkia aloitteita, verkostoja, kampanjoita, projekteja ja tapahtumia ei ole lueteltu, mutta häkellyttävän monessa Sadankomitea on ollut mukana.

Vaikka itse tunnen mielestäni verraten hyvin sen, mitä Sadankomitea on parin viimeisen vuosikymmenen aikana tehnyt, yllätyin tavan takaa kirjaa lukiessani - ai niin tuossakin Sadis oli mukana.

Kolmen aiheen käsittelyä jäin kuitenkin kaipaamaan.

Ensimmäinen on ehkä hiukan yllättäen turvallisuuspolitiikka, joka on ollut Sadankomitean perusosaamisalue koko järjestön olemassaolon ajan. Turvallisuuspolitiikkaa sivutaan useammissakin artikkeleissa, mutta yhtään vain turvallisuuspoliittisen ajattelun kehittymistä kuvaavaa puheenvuoroa kirjassa ei ole.

Sadankomitea kuitenkin on ollut esimerkiksi yksi ensimmäisistä, joka Suomessa on omaksunut laajan turvallisuusajattelun ja painottanut sitä, että todellisuudessa armeijoiden ja voimapolitiikan rooli turvallisuuden takaajana on marginaalinen.

Toinen puute on Euroopan unioni. Sadankomiteahan ei järjestönä ottanut missään vaiheessa kantaa Suomen EU-jäsenyyteen, se jätettiin kunkin jäsenen itsenäiseen harkintaan. Sen sijaan Sadankomitea osallistui suomalaiseen EU-keskusteluun jopa ennen kuin aiheesta laajemmin uskallettiin julkisuudessa puhua.

Vuonna 1989 järjestetty Kenen Eurooppa -tapahtuma todennäköisesti auttoi monia sadankomitealaisiakin ymmärtämään, että EU:sta kannattaa olla kiinnostunut ja että unionissa käsitellään rauhanliikkeen kannalta merkittäviä asioita.

Kolmas puute liittyy Baltian maiden, erityisesti Viron itsenäistymiseen. Helsingissä ja Tallinnassa vuonna 1990 pidetty END-konventio oli monella tavalla merkittävä tuen osoitus Viron ja muiden baltian maiden itsenäistymispyrkimyksille, kuten Folke Sundman omassa artikkelissaan hyvin kuvaa.

Yhteistyö Suomenlahden yli ei päättynyt siihen, kun konvention osallistujat palasivat Georg Otsilla Helsinkiin, pikemminkin päinvastoin.

Esimerkiksi seuraavana vuonna Sadankomitea, Rauhanliitto ja Rauhanpuolustajat lähettivät yhteisen ryhmän tarkkailemaan Virossa järjestettyä kansanäänestystä siitä, tulisiko Viron jatkaa itsenäistymisen tiellä. Samana vuonna Sadankomitea kutsuttiin myös seuraamaan Viron kansanrintaman kongressia ja Folke Sundman puheenvuorossaan ilmaisi tuen Viron itsenäistymiselle.

Näiden kolmen teeman puuttuminen ei tietenkään vähennä kirjan ansioita, johonkin raja mukaan otettavasta aineistosta on kuitenkin aina vedettävä. Suosittelen lämpimästi kirjaa kaikille Paxin lukijoille.

Lehden numero: