- Sadankomitean ja Rauhanliiton julkaisivat Pax-lehteä vuoteen 2018 saakka. Voit edelleen tutustua lehden arkistoon. »
- Nähdään 2020 »
- Lasten rikosoikeudellinen vastuu ja lapsisotilas Dominic Ongwenin tapaus Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa »
- Suomen puolustusmenot ovat Euroopan kärjessä »
- 1963 – Suomi murroksen keskellä »
- Sadankomitean linja »
- Mitä kuuluu rauhanlähettiläille? »
- Kansainvälinen rikostuomioistuin antaa toivoa sorretuille rohingyoille »
- Nuoret mukaan päättämään rauhasta ja turvallisuudesta »
- Katuväkivalta Kapkaupungissa »
- 20 vuotta Rauhankoulua »
- Kirja-arvio: Hävittäjähankinta on poliittinen päätös »
- Aseistakieltäytymisuutisia »
- Sadankomitean rauhanpalkinto kansainvälisen oikeuden tutkija Jarna Petmanille »
- Turkkia rakennetaan luonnon ja ihmishenkien kustannuksella »
- Kaupungistuminen ja ilmastonmuutos uhkana turvallisuudelle kehitysmaissa »
- David McReynolds 1929-2018 »
- Kirja-arvio: Syyrialaisten toiveet demokratiasta diktatuurin ja islamismin puristuksessa »
- Kirja-arvio: Rauhaa rakentamassa? Kansalaisjärjestöt hauraissa maissa »
- Arkinen seitan ja perunamuussi »
- Valkoiset unikot - pasifistisymbolilla nationalismia vastaan »
- Onnea Matti Mäkelä 70 vuotta! »
Kysymyksiä eurooppalaisista puolustuksista
Sadankomitean vuoden 2016 lopulla julkaisema kirja Euroopan yhteinen(?) puolustus arvioi Euroopan Unionin yhteisen puolustuksen luonnetta, mahdollisuuksia ja ongelmia.Kirjan neljäntoista hyvin erilaisen luvun kirjoittamiseen ovat osallistuneet niin Sadankomitean hallituksen jäsenet kuin suomalaiset ja ulkomaiset tutkijat ja poliitikot. Ajankohtaisen kirjasta tekee Britannian kansanäänestyksen päätös erota Euroopan Unionista sekä Donald Trumpin kausi Yhdysvaltain presidenttinä ja sen mahdolliset vaikutukset NATO:on.
Johdannossa Sadankomitean hallituksen puheenjohtaja Timo Mielonen kysyy, mitä tehdään maailman suurimmalla armeijalla vai onko sitä ollenkaan. Miesluvulla määriteltynä Euroopan Union valtioilla on yhdessä maailman suurin armeija. Mielonen sivuaa yhtä kirjan kantavaa teemaa: EU:n instituutioiden, kansallisten päättäjien ja kansan hyvinkin erilaisia näkemyksiä yhteisestä eurooppalaisesta puolustuksesta.
Kirjan alussa kartoiteaan neljän luvun verran Suomen ja Venäjän suhteita ja Itämeren turvallisuustilannetta hyvin eri näkökulmista. Pekka Visuri, professori ja eversti, käy ensin läpi Venäjä–NATO-asetelman sekä Suomen ja muiden Pohjoismaiden Venäjä-suhteen historiaa tarkkojen lukujen tukemana. Hänen tapansa käsitellä asiaa on kaikin puolin kattava ja kiinnostava mutta tarkastelee asiaa pääasiassa sotilaallisesta näkökulmasta. Hänen argumenttinsa on, että Venäjä on Itämerellä ylivoimainen ja että on Suomen edun mukaista pyrkiä edistämään rauhaa Itämerellä joko ulkopoliittisin keinoin tai huolehtimalla omasta puolustuskyvystä.
Kirjan toisessa luvussa Venäjän-tutkija Anna-Liisa Heusala kertoo Venäjän valtion suhteesta sisäiseen turvallisuuteen. Hän viittaa moniin kiinnostaviin aiheisiin, kuten Venäjän varautumisesta sisäiseen terrorismiin ja talouden kehittämisen suunnitelmista, mutta valitettavasti näihin ei perehdytä kovin tarkasti. Heusalan tapa kirjoittaa on mielenkiintoinen ja hän kirjoittaa aiheesta eri näkökulmasta kuin suomalaisessa mediassa on tapana.
Tutkija Pertti Joenniemi kirjoittaa Itämeren ”retrokonfliktista” ja väittää, että sekä Venäjällä että Suomella on vanhanainainen käsitys turvallisuuspolitiikasta ja kansainvälisistä voimapolitiikasta ja valtarakenteista. Toisaalta hänen mukaansa Venäjällä on omaksuttu myös jälkimoderneja käytöntöjä ja oppeja, kuten erikoisjoukkojen käyttämistä ja vastustajan oppositiojoukkojen hyödyntämistä. Joenniemen tulkinnan mukaan koko Itämeren alueella koetaan vastapuolen provosoivan ja sen sijaan Suomen kannalta edullisinta olisi uudistaa turvallisuuspoliittista ajattelua.
Entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja kannustaa lisäämään puolustusyhteistyötä Suomen ja Ruotsin välillä. Hän varoittaa siitä, että sodat kaukana toisaalla lisäävät jännitteitä Itämerellä, mikä johtaa varustautumiseen ja sotaisaan retoriikkaan. Suomen pitäisi nyt panostaa vakauspolitiikkaan. Suomen ja Ruotsin välinen yhteistyö johtaisi puolustuksen riittävään uskottavuuteen ja luottamuksellinen suhde voi toimia esimerkkinä esimerkiksi NATO:lle ja EU:lle.
Näissä neljässä luvussa siis kartoitetaan Itämeren turvallisuustilannetta. Kaikki kirjoittajat lienevät yhtä mieltä siitä, ettei sotiminen ole yhdenkään valtion lähitulevaisuuden suunnitelmissa tai edun mukaista. Silti se, miten turvallisuustilannetta ylläpidetään, on hankalampi kysymys. Mitä tarkoittaa käytännössä puolustusyhteistyö tai omasta puolustuksesta huolehtiminen ja mistä syystä kuka kannattaa mitäkin vaihtoehtoa?
Tutkija Tuomas Iso-Markku aloittaa kirjan toisen, Euroopan yhteistä puolustusta pohtivan osion. Hän kirjoittaa EU:n uudesta globaalistrategiasta, joka yksityiskohtaisesti listaa EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisia intressejä, periaatteita ja prioriteetteja ja antaa toimintasuosituksia. Iso-Markku sanoo, että strategia nimestään huolimatta siirtää EU:n turvallisuuspoliittisen painopisteen unionin sisäälle ja lähialueille. EU:n yhtenäisyys on nostettu strategiassa keskeiseksi teemaksi vastareaktiona Euroopassa voimistuneille kansallismielisille voimille. Samoin EU:n naapuruston vahvistaminen tärkeässä roolissa. Strategia painottaa myös EU:n oman turvallisuutta uusien uhkien, kuten terrorismin, edessä. Iso-Markun mukaan kysymykseksi jää vielä, miten EU:n jäsenvaltiot sitoutuvat konkreettisesti globaalistrategiaan vielä brexitinkin jälkeen.
Seuraavan luvun ovat kirjoittaneet professori Mary Kaldor ja NATO:n entinen pääsihteeri ja EU:n entinen ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Javier Solana. He sanovat, että EU:n olisi turvallisuuspolitiikassaan siirryttävä hybridirauhan sijasta inhimillisen turvallisuuden edistämiseen. EU on heidän mukaansa sisällyttänyt rauhan rakentamiseen humanitaarista apua, sovittelua sekä jälleenrakennusta. Sen sijaan pitäisi rakentaa paikallisesti legitiimi hallinto, jota ei sanella ja joka ei sanele ylhäältä alas päin vaan saa valtansa ruohonjuuritasolta alkaen. He näkevät EU:n vastauksena eriarvoisuuden lisääntymiselle ja inhimillisen turvallisuuden ehtona EU:n tulevaisuudelle. Heidän argumentaationsa jää tässä kohtaa valitettavan lyhyeksi vaikka ajatus itsessään on mielenkiintoinen.
Seuraavassa luvussa tutkija Folke Sundman kirjoittaa ilmastonmuutoksesta ja muista globaaleista uhista. Hän sanoo, että ilmastonmuutos tulisi ymmärtää vakavana turvallisuusuhkana siksi, ettei sitä voida ratkaista sotilaallisin keinoin mutta että sille olisi keksittävä ratkaisu. Hänen mielestään EU on myönteisellä tavalla ollut tässä eturintamassa. Luku erottuu kirjasta varsin keskustelevan ja kantaaottavan sävynsä takia.
Puolustusministeriön erikoisasiantuntija Rasmus Hindren avaa tekstissään EU:n keskinäisen avunannon lauseketta, joka ensimmäisen kerran otettiin käyttöön Ranskassa vuonna 2015 tehdyn terrori-iskun jälkeen, jolloin Ranska pyysi tukea muulta EU:lta. Ranskaa pyydettiin määrittelemään, millaista apua se tarkalleen haluaa. Hindren tarkastelee turvallisuuslausekkeen eri tulkintoja ja käytännön toteutuksen mahdollisuuksia. Luku on kiinnostavasti jäsennelty, sillä Hindren tarjoaa seikkaperäistä tietoa alussa ja sitten analysoi politiikkaa ja tarjoaa erilaisia näkökulmia asiaan.
Tutkija Mirva Salminen kirjoittaa EU:n yhteisen kyberpuolustuksen kehittämisestä. Hän selittää EU:ssa viime vuosina laadittuja uusia toimintaohjeita kyberturvallisuuden parantamiseksi ja miten ne ovat kehittyneet. Ohjeissa korostuvat esimerkiksi julkisten ja yksityisten tahojen välinen yhteistyö sekä koulutus- ja harjoitusmahdollisuuksien parantaminen. Hän toteaa kuitenkin, että EU:n yhteinen kyberpuolustus hakee vielä linjaansa, mikä lienee ymmärrettävää tietokoneiden alati kehittyessä.
Rauhanliiton puheenjohtaja Tarja Cronberg pohtii Euroopan yhteisen armeijan roolia ja tulevaisuutta. EU:n turvallisuus on ulkoistettu NATO:lle, mikä aiemmin oli Cronbergin mukaan järkeenkäypää. Yhdysvaltojen huomio on nyt kuitenkin toisaalla ja brexitin jälkeen Britanniankaan sotavoimat eivät ole EU:n käytössä eivätkä kaikki EU:n jäsenet, kuten Suomi, kuulu NATO:on. EU:n jäsenvaltioilla on suuret armeijat mutta niissä on myös paljon päällekkäisyyttä. Cronbergin mielestä on jokseenkin masentavaa, ettei EU-maiden välillä ole vuosikymmenten yhteistyön seurauksena enempää luottamusta puolustuksen suhteen. Hän sanoo, että EU:n olisi mietittävä omaa turvallisuuspoliittista tulevaisuuttaan voidakseen rakentaa omaa identiteettiään ja puuttuakseen Syyrian sodan kaltaisiin kriiseihin huomattavasti varhaisemmassa vaiheessa.
Etyjin tarkkailuoperaatiossa Ukrainassa työskentelevä Johanna Suhonen ruotii Euroopan Unionin kriisinhallintaa. Hänen keskeinen argumenttinsa on, että EU:n puolustus keskittyy kriisinhallintaan, mutta samalla operaatiot kärsivät perustamisen viivästymisestä, resurssien puuttesta ja ongelmista yhteisessä päätöksenteossa. Tulevaisuus ja brexitin jälkeinen kehitys jäävät vielä arvoituksiksi. Suhosen käytännön kokemus näkyy tekstistä ja poliittiset kehitykset linkittyvät muihin tapahtumiin sujuvasti.
Brittiläisen rauhanjärjestön CND:n johtaja Rebecca Johnson pohtii tekstissään Trident-ohjusten korvaamista. Yhdistynyt kuningaskunta on kansanäänestyksellä päättänyt jättää EU:n mutta samalla suunnittelee ohjuspuolustuksen uusimista. Johnson pohdiskelee, kuinka uskottavan pelotteen Trident-ohjukset luovat tulevaisuudessa maalle, sillä ne ovat joukkotuhoase, joka tappaisi siviilejä ja aiheuttaisi ympäristölle tuhoa. Hänen tekstinsä on erittäin analyyttista ja pohtii eri tulkintoja mutta hän selvästi kuitenkin varoittaa, että varustelu lisää epävarmuutta ja turvattomuutta.
Kirjan viimeisessä luvussa Nora Westerlund tutustuttaa lukijan Saksan turvallisuuspolitiikan uuteen valkoiseen kirjaan, joka julkaistiin viime vuonna 10 vuoden tauon jälkeen. Paperissa on huomioitu nyt laajempi turvallisuus ja esimerkiksi ilmastonmuutos ja siinä avataan Saksan suhtautumista NATO-maiden puolustukseen sekä EU:n turvallisuuden tulevaisuuteen. On kiinnostavaa pohtia nykyisen politiikan yhteyksiä Saksan historiaan, mikä kirjassa lyhyesti mainitaankin.
Kirjan alussa vihjattiin, että kirja pohtisi laajaa turvallisuutta mutta erilaisten turvallisuusuhkien, kuten ilmastonmuutoksen ja siitä aiheutuvan pakolaisuuden, käsittely jäi lopulta vain vähäiseksi tai ongelma saattaa olla, ettei poliittisissa linjauksissa ole tältä osin paljon konkretiaa. Kirjassa oli hyvin vastakkaisia näkemyksiä esimerkiksi varustautumisesta sotilaallisesti, mikä todistaa, että puolustuksellista keskustelua käydään hyvin eri näkökulmista ja dialogi on tärkeää. Tämä kirja tarjoaa hyvin monipuolisen näkemyksen Euroopan yhteisen puolustuksen mahdollisiin tulevaisuuksiin ja eri tahojen tavoitteisiin ja toiveisiin.