Kameleonttimainen Nato sopii kaikkiin tilanteisiin

Viimeiset kymmenen vuotta Nato on pyrkinyt uudistumaan häivyttäen sotilasliittoa imagooaan ja luoden nahkaansa kriisinhallinta- ja rauhantekijäorganisaationa. Muutos ei ole ollut helppo ja monen kriitikon mielestä se on ollut epäuskottava. Yhdysvallat on koonnut  suoraan oman tukijoukkonsa, halukkaiden yhteenliittymiä interventioihinsa maailmalla, ilman että niitä on tehty Naton nimissä.

Jäsenmaiden on ollut vaikea löytää yksimielisyyttä, milloin toimia ja millä voimalla kun konfliktit ovat muualla, kaukana oman maan rajojen ulkopuolella. Sotilasteollisella ja hankintojen  koordinaation puolella on kuitenkin edetty huomattavasti ja tiedonvaihoa ja yhteistyötä tehdään eri tasoilla. Tässä resurssipuolen koordinoinnissa Naton ulkopuolisetkin maat, kuten Suomi ja Ruotsi ovat halunneet olla mukana mahdollisimman tiiviisti. 

Myös monenlainen strateginen yhteistyö näyttää kiinnostavan. Heinäkuussa 2015 Suomi esimerkiksi sopi yhteistyöstä Naton Riiassa sijaitsevan strategisen viestinnän osaamiskeskuksen kanssa osana rauhankumppanuuttaan.

Ukrainan kriisi häivytti kertaheitolla keskustelun kriisinhallinta-Natosta taka-alalle ja sotilasliittoutuma astui taas esiin. Keskustelu sotilaallisista turvatakuista, jotka Nato-maat toisilleen antavat ovat korostuneet keskustelussa. Myös ydinaseet ja se rooli, joka niille annetaan turvallisuuspolitiikassa, monentasoinen sotilaallinen läsnäolo, uhittelu ja  sotilaallisen voiman näyttö on taas otettu turvallisuuspolitiikan välineiksi.          

Keskustelu mahdollisesta Nato-jäsenyydestä sai Suomessa vauhtia Naton ystäviin, kun Ruotsin keskustapuolue otti syyskussa Nato-jäsenyyteen myönteisen kannan. Suomessa hallitusohjelmaan on kirjattu että hallitus vahvistaa laaja-alaista transatlanttista yhteistyötä sekä kahdenvälisesti että EU:n kautta. Ja että Suomi ylläpitää kansallisen liikkumavaransa ulko- ja turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissaan. Mutta Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, joka toteuttaa käytännönläheistä kumppanuutta Naton kanssa ja ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä. Tämän lisäksi laaditaan ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko, jonka valmistelun yhteydessä arvioidaan mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutukset Suomelle.

Fakta kuitenkin on, että edelleen enemmistö suomalaisista vastustaa Nato-jäsenyyttä. Selvää on kuitenkin, että Venäjän nykypolitiikka ja Ukrainan pitkittynyt kriisi aiheuttaa kansalaisissa epävarmuutta. Venäjä on useamman kerran varoittanut eri foorumeilla, että niin Ruotsin kun Suomenkiin Nato-jäsenyys koettaisiin Naton pyrkimykseksi tulla Venäjän rajoille, ja siten uhaksi.  Monet ulkopoliittiset konkarit katsovat, että tilanne, jossa ollaan aktiivisessa konfliktissa ns. lännen ja Venäjän välillä, ei ole oikea aika harkita sotilasliiton jäsenyyttä. Toinen kysymys on tietenkin myös Naton oma halu tai haluttomuus provosoida ottamalla Suomi tai Ruotsi jäsenekseen juuri nyt.

Sekä Suomi että Ruotsi allekirjoittivat kuitenkin 2015 Naton kanssa kiistellyn isäntämaasopimuksen. Sopimus on mekanismi säädellä hyvin pitkälle ja konkreettisesti vastuita ja päätäntävaltaa, siinä tilanteessa, että sotilasliiton joukot ovat maan alueella.  Suomessa sopimus on tulkittu päättäjien taholta lähinnä aiesopimukseksi sellaisen tilanten varalta, että joskus tarvitaan Naton sotilaallista apua. Sen pyytämisestä eduskunta päättää aina erikseen. Ruotsissa puolestaan sopimus menee vielä valtiosopimuksena koko parlamentin käsittelyyn. Oli käsittelyprosessista mitä mieltä tahansa, näyttävät sopimusartiklat jättävän paljon tulkinnanvaraa vastuista ja oikeuksista tilanteessa, jossa Nato operoi maassa, ja on monella tapaa ristiriidassa niiden demokraattisten käsityksten kanssa jotka Suomessa ja Ruotsissa olleet pitkään juurtuneet. Sopimus voidaan hyvin tulkita jälleen yhdeksi askeleeksi kohti piilojäsenyyttä, jossa Natolle ollaan luovottamassa päätösvaltaa ilman että sotilasliittoon ollaan edes liitytty demokraattisessa järjestyksessä. Muun muassa Keskustan entinen ulkoministeri ja idänsuhteiden tutkija Keijo Korhonen ja monet muut ovat kritisoinut isäntämaasopimuksen tekemistä voimakkaasti.

Eurooppalainen No to war – no to nato verkosto kokoontui Helsingissä syyskussa. Verkosto kokoaa niitä eurooppalaisia aktivisteja, jotka työskentelevät Naton lakkauttamiseksi ja vastustavat lännen ja Yhdysvaltojen sotilaallista varustelua ja toimintaa  maailman eri konflikteissa. Verkoston seminaarin Helsingissä otsikko oli Nato and Russia in the Baltic Sea area.

Se että maailma jälleen jakautuu lännen ja idän etupiireihin pelottaa monia. Kylmän sodan maailmaa ei haluta takasin, mutta samantyyppistä retoriikkaa ja sapelinkalistelua näkee ja kuulee päivittäin mediassa.  Sotaharjoitukset ja näytösluontoset operaatiot, kilpavarustelun lisääminen  puolin ja toisin eivät edistä Euroopan rauhaa, päinvastoin.