Loviisan rauhanfoorumi tarjoaa iloa ja ideoita

Loviisan rauhanfoorumi on toiminut yli 20 vuoden ajan erilaisten ihmisten, kulttuurien, uskontojen ja ajatusten kesäisenä kohtauspaikkana.

Teksti: Timo Virtala, Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri

Kymmeniätuhansia kynttilöitä on sytytetty, tuhansia lettuja paistettu ja satoja lauluja laulettu. On järjestetty kymmeniä keskustelutilaisuuksia, konsertteja, rauhankulkueita, toritapahtumia, näyttelyitä, yhteislaulutilaisuuksia, ekumeenisia messuja ja uskontojen välisiä hiljentymistilaisuuksia. Nämä yksittäiset tapahtumat ovat kantaneet nimeä Loviisan rauhanfoorumi, joka on järjestetty jokaisena kesänä 20 vuoden ajan.
Tavoitteena on ollut keskustelun, kanssakäymisen ja taiteen avulla lieventää ihmiskunnan pelkoja ja ennakkoluuloja, kehitellä ratkaisuja ristiriitoihin ja tuoda iloa ihmisten elämään. Tässä ollaan myös onnistuttu ja toiminta jatkuu. Tulevaisuudessa ohjelmanjärjestelyvastuuta aiotaan jakaa eri rauhanjärjestöille, niin että Loviisan rauhanfoorumista muodostuu yhä enemmän kaikkien suomalaisten rauhanjärjestöjen yhteinen kesätapahtuma. Musiikkipuolella aiotaan panostaa ennen kaikkea maailmanmusiikkiin ja jazziin.
Viihde ja taide vetävät paikalle suuret massat – esimerkiksi senegalilaislähtöisen Jambari-yhtyeen esiintyminen viime kesänä Laivasillalla hullaannutti monisatapäisen loviisalaisyleisön täysin. Tällaisina iltoina tapahtuu aitoa kulttuurien välistä kohtaamista, ymmärrys lisääntyy ja ennakkoluulot hälvenevät.
Toisaalta tarvitaan myös analyyttistä keskustelua, konkreettisia ongelmanratkaisuja ja päättäjien kohtaamisia. Vuosien varrella Loviisan rauhanfoorumin keskusteluihin ovat osallistuneet muun muassa Tarja Halonen, Kalevi Sorsa, Paavo Lipponen, Erkki Tuomioja, Jaan Kross, Jörn Donner, Torsti Lehtinen, Liisa Jaakonsaari ja Eero Huovinen – vain muutamia politiikan ja taiteen edustajia mainitakseni.

Idea syntyi Roomassa

Loviisan kirkkoherra Veli-Matti Hynninen sai idean Loviisan rauhanfoorumin järjestämisestä kävellessään ikuisen kaupungin eli Rooman katuja 1980-luvulla. Jo samana vuonna järjestettiin ensimmäinen rauhanfoorumi. Ote Hynnisen historiakatsauksesta:
“1970-luvun loppu toi Itä-Uusimaalle muuttovirtoja maan kaikilta kulmilta. Rakennettiin ydinvoimaa, ajettiin suomalaista yhteiskuntaa uuteen nousuun. Pieni Loviisa hieraisi ensin silmiään, heräsi ruususenunestaan ja alkoi toimia.
Kun 1980:n alussa muutin Helsingin Kalliosta kirkkoherraksi Loviisaan, huomasin astuneeni merkilliseen pyörteeseen. Turun rauhasta (1743) siinnyt pikku-Loviisa tarvitsi herättäjää ja suojelijaa. Kokoonnuttiin ahkerasti. Keskusteltiin rauhasta. Mutta ennen muuta toimittiin.
Loviisassa virinneen keskustelun katsottiin ennakoivan suomalaisen yhteiskuntaelämän kehitystä, tätä kutsuttiin Loviisa-ilmiöksi. Ensin marssittiin rauhan puolesta Kotkan, sitten Porvoon suunnassa, mutta nopeasti Loviisa loi omat rauhankulkueensa ja -muotonsa.
Liike syntyy siitä, että päättäväisesti pyristellään eroon siitä, mihin on liiankin helppo juuttua. Liike kulkee aina kohti muutosta. Elokuun kuudes, Hiroshima-päivä, muodostui toistuvaksi tapahtumapäiväksi. Elonjäämisen valoiksi suunnitellut kynttilälyhdyt haluttiin laskea mereen toivonpilkkeeksi ihmiskunnan hämärään.
Loviisassa on tehty rauhantyötä myös silloin, kun enemmistä on vain kohautellut olkapäitään, eikä ole liioin rauhantekijöitä noteerannut. Ja jos muuta ei ole jaksettu tai osattu tehdä, niin onhan paistettu turuilla ja toreilla loviisalaisia rauhanlettuja.
'Peace cake' on savolaisesta muurinpohjataikinasta oliiviöljyllä jalostettu tuote, jonka kulinaariset aromit suitsuttavat rauhaa maailman ääriin. Tutuksi on tullut myös hokema, että Loviisan rauhanfoorumi on hymykuoppa Kesä-Suomen poskella. Elokuun alussa Loviisassa kohtaavat ne, joille rauhan tekemisestä on tullut välttämättömyys.”

Loviisan Rauhanfoorumissa vieraillut hiroshimalainen kuvataiteilija Rieko Seto kertoi ydinpommituksen vaikutuksesta hiroshimalaisten elämään.

Rauhantyö on kitkemistä

Mainostaessani viime vuonna rauhanfoorumia sain takaisin positiivista palautetta, yhtä sähköpostiviestiä lukuun ottamatta. S. kirjoitti olevansa “sotilassuvun poika, armeijan pitkän kaavan mukaan käynyt ja maailmaa niin rauhanturvaajana kuin siviilinä kiertänyt nuori mies.” S. kertoi vihaavansa väkivaltaa ja että “sota on sairasta katseltavaa”, mutta valitettavasti tähän maailmaan kuuluvaa pahuutta. “Sotia on aina ollut ja niitä tulee aina olemaan. Maailman vääryyttä ei kitketä halaamalla, siviilipalveluksella tai kauniilla ajatuksilla.”, hän kirjoitti.
Vastasin, että maailman vääryyttä ei tosiaan poisteta pelkästään halaamalla, siviilipalveluksella tai kauniilla ajatuksilla – vaan kitkemällä. Tekemällä konkreettista työtä – rauhanfoorumin tapauksessa tämä on tiedottamista, ajatusten herättämistä, ennakkoluulojen vähentämistä, elämän ilon lisäämistä, ratkaisuehdotuksia. Näitä tehdään sen eteen, että väkivalta, sodat ja sorto vähenevät.
Rauhanjärjestöt taistelevat sotia ja väkivaltaa vastaan samalla tavalla, kuin lääkärit taistelevat tauteja vastaan. Pasifisteja syytetään epärealistisuudesta, kun he tavoittelevat maailmanrauhaa. Samalla logiikalla lääkäreitä pitäisi syyttää epärealistisuudesta, kun he tavoittelevat tauditonta maailmaa. Kumpaankaan tuskin koskaan päästään, mutta jokainen, pikkuriikkinenkin askel siihen suuntaan tekee maailmasta paremman paikan elää.