Naiset rauhan puolesta 30 vuotta – Väkivaltakulttuurista rauhankulttuuriin

Kirjoittaja:

Naiset Rauhan Puolesta, NRP-liike syntyi pohjoismaisena liikkeenä 30 vuotta sitten, vuoden 1980 alussa. Sitä ennen oli jo eri pohjoismaissa ollut naisten rauhanliikkeitä ja kokoontumisia. Naisten kansainvälisellä liitolla rauhan ja vapauden puolesta WILPF:lla oli ollut vuosikymmeniä yhdistykset jokaisessa pohjoismaassa.

Vuoden 1979 lopulla Nato päätti 572:n keskipitkänmatkan ydinohjusten sijoittamisesta Länsi-Eurooppaan vastavetona Neuvostoliiton SS-20-ohjuksille. Samaan aikaan Neuvostoliitto sekaantui myös Afganistanissa riehuvaan sisällissotaan ja koko Yhdysvaltain lähetystö Teheranissa joutui vallankumouksellisten panttivangeiksi. Kaikki tämä aiheutti suurvaltojen välisten suhteiden kiristymisen katkeamispisteeseen. Nooteissaan ne uhkailivat toisiaan avoimesti.

Tällainen tilanne ja ilmapiiri sai ihmiset Euroopassa lähes paniikkiin sodan pelosta, molemmilla suurvalloilla oli ydinammuksia tukikohdissaan valmiusasemissa ja maaleja oli molemmilla puolilla. Ihmiset pelkäsivät kuollakseen, mutta kokivat suurta voimattomuutta vaikuttaa heidän päidensä yläpuolella tapahtuvaan suurvaltapolitiikkaan.

 

Nimien keräämistä ydinaseita vastaan

Siinä tilanteessa vyideb 1980 alussa syntyi pohjoismaissa samanaikaisesti spontaani rauhanliike, joka aloitti suuren nimien keräyksen yhteiseen protestiin.

”Nyt saa riittää! Me haluamme muuttaa pelkomme voimaksi – yhdessä maailman kaikkien naisten kanssa. Emme enää vaieten hyväksy suurvaltojen valtataistelua. Vaadimme, että aseriisuntaneuvottelut on aloitettava heti uudelleen - tositarkoituksella!” (ote protestitekstistä)

Nimienkeräys alkoi välittömästi. Protestitekstejä ja kaavakkeita levitettiin posteihin, kirjastoihin, kouluihin ja kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, joissa ihmiset liikkuivat. Ihmisiä kehotettiin kopioimaan kaavaketta edelleen ja keräämään nimiä. Suomen YK-liitto oli yksi palautuspaikoista. Ilman mitään organisaatiota alkoi nimiä täynnä olevia kaavakkeita tulla joka päivä. Muutaman kuukauden aikana saatiin pohjoismaissa kokoon lähes 500 000 allekirjoitusta, joista yli 75 000 oli Suomesta.

Pohjoismaisten naisten lähetystö esitti protestin ja sen allekirjoitukset YK:n pääsihteeri Kurt Waldheimille Kööpenhaminassa heinäkuussa 1980, kun alkoi YK:n maailmankonferenssi naisten aseman edistämiseksi. Kaikkien yllätykseksi myös saksalaiset ja sveitsiläiset naiset toivat sinne yhteensä 80 000 allekirjoitusta. He olivat nähneet kansainvälisissä julkaisuissa meidän protestimme tekstin ja alkaneet spontaanisti kerätä siihen nimiä omissa maissaan. Kaikkiaan protestin allekirjoitti 530 000 miestä ja naista näissä maissa.

Rauhanprotestin teksti lähetettiin samanaikaisesti Kööpenhaminasta niille, joiden politiikkaa vastaan protestoimme eli presidentti Jimmy Carterille Yhdysvaltoihin ja pääsihteeri Leonid Breshneville Neuvostoliittoon. Naisliikkeen edustajien esiintyminen YK:n eli hallitustenvälisen konferenssin avajaisissa herätti valtavasti huomiota. Paikalla olivat kaikkien YK:n jäsenmaiden valtuuskunnat.

Tämän kampanjan jälkeen alkoi monenlaista toimintaa naisten rauhanliikkeessä kaikissa pohjoismaissa. Seuraavina yhteisinä operaatioina järjestettiin suuret kansainväliset rauhanmarssit vuonna 1981 Kööpenhaminasta Pariisiin, 1982 Tukholmasta Leningradiin, Moskovaan ja Minskiin sekä 1983 Oslosta New Yorkiin ja Washingtoniin.

 

Suuret rauhanmarssit etelään, itään ja länteen

Vuonna 1981 lähti ryhmä naisia kaikista pohjoismaista Kööpenhaminasta rauhanmarssille kohti Pariisia. Ydinryhmässä oli parikymmentä naista kustakin pohjoismaasta, mutta pitkin matkaa läpi Tanskan, Saksan, Hollannin, Belgian ja Ranskan liittyi eri maissa marssille paljon ihmisiä, niin että paikoitellen heitä oli jopa tuhansia. Tällä marssilla naiset kirjaimellisesti marssivat koko matkan.

Pariisin marssilla naiset saivat kuulla huomautuksia, että hehän voivat tietysti marssia siellä, vapaissa maissa, mutta mikseivät marssi Neuvostoliitossa. Tällaiset huomautukset naiset panivat korvansa taakse.

 

Tuumasta toimeen

Vasta kevättalvella vuonna 1982 päästiin todellisiin neuvotteluihin Neuvostoliiton Rauhankomitean ja Naisten komitean kanssa. Maailman Rauhanneuvostokin Helsingistä tuki neuvotteluja, joista tuli arvaamattoman vaikeat. Naiset olivat päättäneet iskulauseista:

Ei atomiaseille Idässä ja Lännessä,
Kyllä atomiasevapaille vyöhykkeille Idässä ja Lännessä,
kyllä aseriisunnalle ja rauhalle.

Näistä naiset pitivät kiinni, vaikka neuvottelut olivat katkeamaisillaan. Loppujen lopuksi ne hyväksyttiin ja niin päästiin marssi järjestämään. Naisilla oli värikkäät sateenkaaribanderollit, hehkeät kesäpuvut ja kukkaseppeleitä päässään, kun he marssivat Leningradiin ja saivat tuhansien ihmisten lämpimän vastaanoton. Näissä merkeissä marssi jatkui Moskovaan ja Minskiin.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Neuvostoliiton edustajat suostuivat neuvottelemaan riippumattoman rauhanryhmän kanssa Lännestä ja päästivät sen alueelleen. Ehkä se oli jo muutosta ennakoiva merkki.

”Kesällä 1983 rauha pääsi irti”, sanoo norjalainen Else Skjönsberg kirjassaan ”Naisten rauhanliike 1980-luvulla”. Silloin Norjassa järjestettiin valtavasti tapahtumia ja myös marsseja maan sisällä.

Pohjoismaiset naiset yhdessä marssivat vuonna 1983 New Yorkista Washingtoniin. Siitäkin marssista tuli suuri menestys, vaikka siitä kuultiin pohjoismaissa hyvin vähän. Kaikkien näiden marssien ja naisten rauhanliikkeen keskeinen henkilö, norjalainen Eva Nordland on kirjoittanut USAn marssista erinomaisen raportin.

Paljon muutakin tapahtui niinä 1980-luvun alkuvuosina. Otettiin tavoitteeksi saada Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton naisten välille mahdollisimman paljon kontakteja. Vuonna 1983 järjestettiin Ahvenanmaalla pohjoismainen NRP-seminaari, johon saatiin mukaan Yhdysvaltojen naisten keskusjärjestön NOW:n entinen puheenjohtaja Wilma Scott Heide ja Neuvostoliiton naisten komitean varapuheenjohtaja Xenia Proskurnikova, kakkosnainen puheenjohtajan Valentina Tereshkovan jälkeen.

Ahvenanmaalla käytyjen keskustelujen tuloksena avautui sitten myös mahdollisuus kokoontua viiden päivän NRP-seminaariin Leningradissa vuonna 1984. Siihen osallistui 4-5 edustajaa kustakin pohjoismaasta, kolme edustajaa USAsta ja yhtä paljon venäläisiä naisia kuin meitä muita yhteensä. Valentina Tereshkova oli mukana koko ajan ja tilaisuudessa oli myös simultaanitulkkaus, joten venäläiset siskot voivat seurata kaikkia keskusteluja.

 

Väkivaltakulttuurista rauhankulttuuriin

Meidän ideologiamme on rauhankulttuuri! Naiset Rauhan Puolesta haluavat tuoda esiin, mitä he tarkoittavat rauhalla. Rauha tuo iloa ihmisille, sota surua ja kärsimystä. NRP:ssä painopiste on rauhan ja onnellisen elämän rakentamisella, ei sodan kauhuilla ja tuhoilla pelottelemisella. Rauha antaa ihmisille mahdollisuuksia, sota tuhoaa niitä.

Feministinen rauhanliike ilmaisee rauhaa myös kuvina ja symboleina. Rauhan kuvia ovat onnelliset ja terveet lapset, rehevä luonto ja kukkivat kukat, iloiset ihmiset, laulavat ja tanssivat naiset. Taiteilija ja runoilija Anneli Pääkkönen piirsi kukkia, lintuja ja perhosia kaikkiin meidän julkaisuihimme. Pariisin marssille tehtiin runokokoelma, jossa naisten runoja käännettiin kuudelle kielelle. Kaikille marsseille antoivat leimansa suuret banderollit sateenkaaren väreissä ja naisten kauniit kesäpuvut ja kukkaseppeleet.

Me halusimme löytää myös sodan syyt. Sotien takana on militarismi, joka lyö leimansa koko kulttuuriin. Ydinaseet ovat vain militarismin ja patriarkaatin muodostavan jäävuoren huippu. Ydinvoimalat ovat taloussodan ydinpommeja. Kilpailuun ja voiton maksimointiin perustuva talous vain lisää eriarvoisuutta ja ristiriitoja. Tästä jäävuoresta ei päästä eroon sillä, että hakataan pois sen huippu. Se pitää sulattaa kokonaan.

Naiset rauhan puolesta ei ole järjestö, koska emme ole halunneet järjestäytyä hierarkkiseksi rakenteeksi. Se on naisten liike, jonka toiminnasta haluamme nyt kertoa 30-vuotisen taipaleen merkeissä.

/

Lähteet:
Omat muistiinpanot ja NRP:n aineisto
Skjönsberg, Else: Kvinnenes fredsbevegelse på åttitalet. Oslo 1998.
Nordland, Eva: Report from Peace March -83 Oslo-New York-Washington.

Kirjoittaja on Naiset Rauhan Puolesta -liikkeen aktiivi.

Lehden numero: