- Sadankomitean ja Rauhanliiton julkaisivat Pax-lehteä vuoteen 2018 saakka. Voit edelleen tutustua lehden arkistoon. »
- Nähdään 2020 »
- Lasten rikosoikeudellinen vastuu ja lapsisotilas Dominic Ongwenin tapaus Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa »
- Suomen puolustusmenot ovat Euroopan kärjessä »
- 1963 – Suomi murroksen keskellä »
- Sadankomitean linja »
- Mitä kuuluu rauhanlähettiläille? »
- Kansainvälinen rikostuomioistuin antaa toivoa sorretuille rohingyoille »
- Nuoret mukaan päättämään rauhasta ja turvallisuudesta »
- Katuväkivalta Kapkaupungissa »
- 20 vuotta Rauhankoulua »
- Kirja-arvio: Hävittäjähankinta on poliittinen päätös »
- Aseistakieltäytymisuutisia »
- Sadankomitean rauhanpalkinto kansainvälisen oikeuden tutkija Jarna Petmanille »
- Turkkia rakennetaan luonnon ja ihmishenkien kustannuksella »
- Kaupungistuminen ja ilmastonmuutos uhkana turvallisuudelle kehitysmaissa »
- David McReynolds 1929-2018 »
- Kirja-arvio: Syyrialaisten toiveet demokratiasta diktatuurin ja islamismin puristuksessa »
- Kirja-arvio: Rauhaa rakentamassa? Kansalaisjärjestöt hauraissa maissa »
- Arkinen seitan ja perunamuussi »
- Valkoiset unikot - pasifistisymbolilla nationalismia vastaan »
- Onnea Matti Mäkelä 70 vuotta! »
Vapaa sana kylässä
Kylää olivat järjestämässä Kultti, eli Kulttuuri- mielipide- ja tiedelehtien liitto, ja lisäksi Suomen Pen, Toimittajat ilman rajoja, Journalistiliitto ja pari muuta. Sellaisia organisaatioita, joilla on sananvapaus vahvasti geeniperimässä, olemassaolon yleisenä ehtona.
Festivaalista vastaavan Kepan kanssa keskusteltaessa ilmeni, että sana ei kuitenkaan olisi täysin vapaa kyseisessä kylässä. Pen halusi yhdessä Suomen Sarjakuvaseuran kanssa tuoda näytteille Minä olen Charlie -näyttelyn, jossa suomalaiset taiteilijat ottivat kantaa Pariisissa murhattujen kollegoiden puolesta. Yhdessä kuvasarjassa ”Profeetta Muhammed” otti painokkaasti kantaa terroria vastaan ja sanoi että se satutti häntä.
Näitä kuvia ei olisi saanut esittää. Eikä saanutkaan.
Keskustelimme aiheesta Kepan kanssa koko kevään. Kahdessa tapaamisessa oli edustus myös Helsingin järjestyspoliista ja Suojelupoliista. Ensimmäisessä ilmapiiri oli aika hyvä ja poliisit totesivat, että heidän tehtävänsä on varmistaa kansalaisten demokraattisten vapauksien toteutuminen.
En jaksanut uskoa, että Helsingissä Kallion ja Espoossa Sellon kirjastoissa pitkin kevättä esillä ollut näyttely olisi ollut minkäänlainen turvallisuusriski. Mutta niin vain oli. Toisessa tapaamisessa suojelupoliisi oli tiukempana, ja sanoi että Muhammed ja Charlie Hebdo olivat huonoja hakusanoja. Niissä oli riski.
Kepassa ei alun perinkään pitänyt piirroksista, joista ”joku voi loukkaantua”. Monikulttuurisuusfestivaalille ei haluttu vääriä sävyjä. Suojelupoliisin kommentit riittivät perusteeksi ilmoittaa, että näyttelyn saa pitää, mutta ilman Muhammedin kuvia.
Sananvapauskylässä ei olisi ollut täyttä sananvapautta. Päätimme vetäytyä. Emme protestiksi, vaan siksi, että muita vaihtoehtoja ei ollut. En minäkään pitänyt kaikista piirroksista. Mutta sananvapautta ajavat järjestöt eivät voi olla mukana järjestelyissä, joissa sananvapautta kavennetaan.
Näyttely ei edes ollut ainoa kipupiste. Olin kutsunut tanskalaisen Politiken lehden kulttuuritoimituksen esimiehen Rune Lykkebergin vieraaksemme kestelemaan sananvapaudesta. Politiken oli Tanskan ainoa lehti, joka lipesi yhteisestä rintamasta vuonna 2006, kun Jyllands Postenin Muhammed-piirrokset aiheuttivat kansainvälisen skandaalin. Politiken pyysi muslimeilta anteeksi.
Koska markkinatalous siirtelee ihmisiä oman logiikkansa mukaan paikasta toiseen, Politikenin ja Jyllands Postenin toimitukset ovat tällä hetkellä päällekkäin samassa talossa. Lykkeberg joutuu muiden tavoin läpäisemään neljä turvatarkastusta ennen kuin pääsee työpaikalleen. Joka päivä.
”Miltä tuntuu nyt, kun olet itse turvalllisuusriski”, kysyin tanskalaistoimittajalta keskustelumme aluksi Kansallisteatterin Lavaklubilla, jonne keskustelumme oli sijoitettu. Turvallisuussyistä, muuten. Alun perin keskustelu oli tarkoitus käydä rautatientorilla olevassa teltassa. Nyt puikkelehdimme kellaritiloihin kymmenen liivipukuisen järjestysmiehen läpi.
Lykkebergiä nauratti. Järjestelyt tuntuivat suhteettomilta. Mutta siellä nökötettiin hyvässä huomassa.
Keskustelua käytiin itse festivaalin lisäksi myös mediassa. Kepa ehti ensin. Oma prosessimme oli raskas kun yritimme sorvata usean järjestön yhteistä kannanottoa. Kepan viestintä sai tiedotteen ulos maanantai-iltapäivänä, itse puuskutimme perässä muutaman tunnin viiveellä.
Turvallisuusnäkökulma löi läpi ennen kuin saimme omaa sananvapausnäköulmaamme esille. Myöhemmin asetelma tasapuolistui, jo julkaistuja juttuja korjailtiin ja jatkojuttuihin tuotiin monipuolisempaa näkökulmaa. Viestintäkisa päättyi suunnilleen tasan.
Ja se oli hyvä. Ymmärrän järjestäjien huolta turvallisuudesta, mutta pidin silloin ja pidän edelleen myös sananvapausnäkökulmaa keskeisenä. Asioita tulee tarkastella myös siitä vinkkelistä.
Sosiaalinen internet kävi aika kuumana. Eniten hämmästelin useita toimittajia, jotka eivät pitäneet kommenteissaan sananvapausnökökulmaa olennaisena. Koska turvallisuus.
Kokouksessa, jossa päätimme lopullisesti sananvapauskylän perumisesta, esitin ennusteena, että jos Suomessa yrittää pitää jostain periaatteesta kiinni, sen vastainen suuremman uhkakuvan huomioiva realiteetti voittaa aina. Niin siinä vähän kävi.
Koko kuviosta jäi lopulta käteen se, että sana ei ole täysin vapaa. Joko sitä rajoittaa perusteltu pelko terrorismista. Tai viranomaisten liian vahvat tulkinnat pelon olemassaolosta. Tai järjestöjen ylireagointi viranomaisten väläyttelemiin riskeihin. Mutta joku sitä rajoittaa. Pelko on olemassa.
Lehden numero:
Aiheet:
Uusimmat jutut samasta aiheesta
Banners
