Kolumni: Rauha ja kansalaistoiminta

TOHTORI PENTTI ARAJÄRVI

Suomi kansakuntana ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu vahvasti kansalaisjärjestöjen aloitteesta, voimalla ja tukemana.

Sata vuotta sitten, jolloin suomalainen rauhanliikekin sai alkunsa, oli erityisen vahva kansallisen ja yhteiskunnallisen heräämisen aika. Tsaarinvallan heikkouden seurauksena toteutettiin eduskuntauudistus, mikä merkitsi myös esimerkiksi puoluejärjestelmän kehittymistä.

Siltä osin kuin poliittinen kansalaistoiminta oli vanhempaa, kuten työväenliikkeessä, syntyi valtava määrä uusia paikallisia järjestöjä. Samaan aikaan myös esimerkiksi nuorisoseuraliike ja muut samantyyppiset kansalaisyhteiskuntaa rakentavat järjestöt kehittyivät voimakkaasti.

Rauhan tavoitteena omaksuivat silloin monet järjestöt, jotka eivät ehkä pitäneet rauhantyötä ensisijaisena toimintamuotonaan, mutta jotka oivalsivat sen merkityksen muiden päämääriensä osana ja edellytyksenä.

Kansalaistoiminta ja kansalaisjärjestötoiminta ovat usein tuoreita näköaloja avaavia, uusia tavoitteita asettavia ja eri toimintamuotoja kokeilevia liikkeitä. Ne edistävät autonomisen kansalaistoiminnan perustalta yhteishyvää ja yhteistä etua usein pyyteettömästi ja joskus etujärjestönä.

Sosiaali- ja terveydenhuollon ja sivistystoiminnan saralla monet kansalaisjärjestötoimintana alkaneet toiminnot ovat siirtyneet julkisen vallan tehtäväksi. Hyvinvointiyhteiskunta on kansalaisjärjestöillä rakennettu.

Yövartijavaltio piti tehtävänään suurin piirtein vain ulkopolitiikkaa, maanpuolustusta ja sisäisen järjestyksen ylläpitämistä. Tämä perinne elää vielä valtiollisessa organisaatiossa siten, että varsinaiset rauhanrakenteet eivät julkisen vallan organisaation kokonaisuuteen ole sellaisenaan istuneet, mutta rauhanliikkeen monet tavoitteet kuitenkin ovat mukana julkisen vallan toiminnassa ja tavoitteissa. Parasta maanpuolustusta ja maailmanrauhan ylläpitämistä on konfliktien ehkäiseminen.

Valtiollinen toiminta on ollut omalla tavallaan ristiriitaista. Tiedettä ja teknologiaa on käytetty tuhovoiman rakentamiseen jos kohta sen purkamiseenkin. Valtiot ovat liittoutuneet yhtä hyvin sotilaallisesti kuin rakentaneet konfliktien hallitsemisen ja ihmisoikeuksien luomisen ja valvonnan järjestöjä.

Johtava toiminta-ajatus näyttää valitettavasti kuitenkin edelleen olevan sotilaallisen valmiuden ylläpito ja kansallista turvallisuutta palvelevan yhteistyön rakentaminen useammin väkivaltakoneiston kuin sellaisen keskinäisen yhteistyön varaan, jonka loppuessa kaikilla osapuolilla olisi liikaa menetettävää. Demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltiota ei kunnioiteta ja tavoitella itsenään, vaan käytetään oikeuttamaan muita päämääriä.

Ilahduttavaa kehityskulkua näkyy siinä, että sotilaallisen kriisinhallinnan rinnalle ja parhaassa tapauksessa jopa edelle asetetaan yhä useammin siviilikriisinhallinta. Perustavanlaatuinen havainto on, että yhteiskunnan rakentaminen ei ole vain sodan tai rauhattomuuden poissa pitämistä, vaan rauhan ja vakauden ylläpitämistä. Olennaista on tukea ihmisten jokapäiväistä elämää.

Pitkällä aikavälillä loppujen lopuksi voimme lähteä siitä, että jokainen yksilö asettaa ensisijaiseksi elämisen turvallisessa, vakaassa, rauhallisessa ja kohtuullisen toimeentulon ja säällisen työn tarjoavassa yhteisössä ja yhteiskunnassa. Se on ollut rauhanliikkeen tavoite aina ja sen puolesta kannattaa edelleen toimia. Työtä riittää.

Lehden numero: