Kolumni: EU:n taistelujoukot - halu suojella siviilejä kriiseissä?

Kirjoittaja:

 

data-cke-saved-src=/files/u1/EU-kolumni.jpg

kuva: Euroopan parlamentin kuvatietokanta. 

EU:n taisteluosastojen perustamista perusteltiin sillä, että Euroopan Unionin kansoilla on velvollisuus auttaa. Auttamisvelvollisuus koskee myös suomalaisia – ja myös sotilaallisesti. EU:n taisteluosasto on tarkoitus lähettää nopeasti paikalle, silloin kun maailman kriiseissä tarvitaan järeämpää puuttumista ihmisten suojelemiseksi. Tästä ovat esimerkkejä avun perille saaminen, kansanmurhan estäminen tai kun tarvitaan sellaista väliinmenoa, josta ei siviiliauttajien uskota selviävän ilman aseiden antamaa suojaa. Taistelujoukot on tarkoitus voida vetää myös nopeasti pois paikalta.
Suomi oli mukana perustamassa kahta valmiusjoukkoa EU:n käyttöön. Valmiusjoukkolaiset saivat oman erityiskoulutuksensa, ja niille varattiin valmiuteen hienoimmat varusteet ja kalusteet, kaikki “pelit ja vehkeet”. Eri maiden kokoamat joukot ovat kukin vuorollaan valmiusvuorossa lähtemään, jos EU:n jäsenmaat yhteisesti niin päättävät. Suomen ensimmäisellä “vahtivuorolla” ei tullut yhtään kutsua tehtäviin. Pitää ehkä olla tyytyväinen. Valmius maksaa joka tapauksessa, hurjan paljon, koska joukolle maksetaan välittömässä lähtövalmiudessa olemisesta. Joukkoja ei myöskään valmiuden aikaan voida irrottaa mihinkään muuhun kansainväliseen tehtävään.
Se, ettei EU:n valmiusjoukkoja ole lähetetty minnekään – myöskään muiden maiden vahtivuorolla kuin pohjoismaisen joukon – ei johdu siitä, etteikö maailmalla olisi akuutteja kriisipesäkkeitä. Alueita, joilla ihmisillä olisi hätä ja tilanne olisi sellainen, että väliin meneminen olisi perusteltua. Poliittinen puhe on osoittautunut olevan kaukana käytännöstä. On eri asia oikeasti lähettää Afrikkaan kalliilla koulutettu ja aseistettu joukko, jolle voi tositoiminnassa tulla tappioita, kuin piirtää Bryssellissä kuva EU:n mahtavasta kyvystä ja haluista toimia.

Kongosta ei välitetä tarpeeksi

Tänään Itä-Kongon tilanne synnyttää keskustelua EU:ssa ja muualla maailmassa. Kongo muistuttaa meitä monesta syystä Ruandasta – ei vähiten siksi, että osittain on kyse samoista toimijoista. Ruandan kansanmurhassa tapettiin parin päivän aikana 800 000 – 1 000 000 ihmistä. Se oli tapahtumaketju, joka aloitti keskustelun kansainvälisestä vastuusta puuttua siviilien suojelemiseen. Tänään itäisessä Kongossa YK-joukot yrittävät rajatuin mahdollisuuksin suojella siviilejä tilanteessa, jossa hallituksen joukot ovat jo häipyneet paikalta ja kapinnallisjohtajan joukot ryöstelevät, raiskaavat ja tappavat. EU:ssa ja jäsenmaiden pääkaupungeissa tiedetään tilanne, mutta niissä ei päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä pitäisi tehdä. Resurssit ja työkalut periaatteessa ovat olemassa, jotta joukot voisivat lähteä YK:n tueksi. Halua ja välittämistä sen sijaan ei ole tarpeeksi.
EU:ssa ja Natossa aina painotetaan, että niiden joukot ovat YK:n tukena ja käytössä. Käytännössä tilanne on se, että mitä enemmän Nato ja EU sitoo resursseja “omiin” operaatioihin ja valmiuden ylläpitoon, ei kyseisillä tahoilla ole irrottaa ihmisiä ja resursseja YK:n perinteisempiin tehtäviin.Tämä on huolestuttavaa YK:n kannalta.
Ennaltaehkäisy eli diplomaattinen puuttuminen on aina ensisijaisen tärkeää – sekä neuvottelijoiden että talouden luomien “porkkanoiden ja keppien” kautta. Silti poliittisestikaan ei Kongon äkillisesti pahenevan tilanteen suhteen olla EU:ssa jaksettu tarpeeksi panostaa. Lissabonin sopimuksessa luvattu ulkoasiantoimisto ja “ulkoministeri” eivät ole vielä totta, kun sopimusta ei olla vielä hyväksytty. Jäsenmailla on keskenään eriäviä prioriteetteja.
Afrikka on finanssikriisiä etäisempi ongelma. Siviilikriisinhallinnan voimakas panostaminen olisi halvempaa ja voisi toimia ennaltaehkäisynä sille, että sotilaallista puuttumista ei tarvittaisi. Siviilikriisinhallintakin joutuu tappelemaan huomiosta ja resursseista kalliin, sotilaallisen kapasiteetin ylläpitämisen kanssa. Sotilaallinen toiminta näyttäytyy mediaseksikkäämpänä kuin siviilien pitkän tähtäimen paikallisyhteisön voimistaminen.

Suomea tarvitaan Tshadissa

Suomi on tähän mennessä ylpeillyt rauhanturvaamisen maineellaan ja suhteellisen suurella panostuksellamme YK:iin, mutta kuinka pitkään maine riittää? Suomi valmistautuu kilpailemaan paikasta YK:n turvallisuusneuvostossa vuonna 2013–2014 tilanteessa, jossa meillä on puhtaasti YK:n rauhanturvaamistehtävien operaatioissa enää vain 21 henkilöä.
Siltä osin kun ylipäänsä uskomme sotilaallisen väliinmenemisen toimivuuteen ja YK:n rauhanturvatoiminnan välttämättömyyteen, yksi mahdollisuus korjausliikkeeseen YK:n suuntaan on Suomelle Tshadin operaation siirtyminen YK:lle. Suomikin kun on osallistunut operaatioon. Nyt neuvotellaan siitä, ketkä siihen jatkossa ottavat osaa. Suomi voisi jatkaa Tshadissa, ehkä jopa lisätä panostusta ja henkilömäärää. Se ei tule olemaan helppo eikä turvallinen operaatio, mutta luultavasti tarpeen – ennen kaikkea tshadilaisten siviilien ja pakolaisleirien ihmisten kannalta.
Voimme silti kyseenalaistaa, kannattaako tulevaisuudessa EU:n taisteluosastoja pitää yllä ja Suomen sitoutua EU:n puitteissa tapahtuvaan kalliseen, sotilaalliseen nopean toiminnan valmiuteen. Varsinkin, jos jäsenmaat eivät edes aidosti ole valmiita sitoutumaan siviilien suojelemiseen – riippumatta jäsenmaiden omasta, itsekkäästä ja tapauskohtaisesta tarkoituksenmukaisuusharkinnasta.

Lehden numero: