Sadankomitean taipaleelta

Ilkka, umpisuoli ja Vittoria

Ilkka Taipale on tuttu nimi kaikille sadankomitealaisille. Kaikki tietävät, että monista tilanteista selviytyminen olisi ollut hankalaa ilman Ilkkaa

Umpilisäkkeeni päätti irtisanoa yhteistyösopimuksensa muun kehoni kanssa kesken Vittorian END-konventiota kesällä 1989. Ilkka juoksi muiden kiireidensä keskellä hotellihuoneessani tutkimassa tasaisesti huononevaa tilaani. Vajaan vuorokauden taivuttelun jälkeen Ilkka sai minut lähtemään sairaalaan.

Päästyämme sairaalan ovesta sisälle Ilkka ilmoitti ”jo doctorese finlandese…” (tältä se kuulosti, en osaa espanjaa), minkä seurauksena minut suorastaan kiidätettiin tutkimushuoneeseen ja lääkäri ryhtyi välittömästi tutkimaan minua. Tuomionsa – umpisuolen tulehdus – jälkeen jääkäri ilmoitti, etteivät he leikkaa minua ennen kuin lääkärini palaa takaisin.

Sain todella kunnioittavan kohtelun sairaalassa ”oman lääkärini” takia. Kunnioittava kohtelu jatkui Suomessakin. Tehdessäni korvausilmoituksen matkavakuutusyhtiölleni toimistovirkailija luki ilmoitustani ja henkäisi ihastuneesti: ”Oi, Ilkka Taipale hoiti sinua Espanjassa”.

En uskalla ajatella, miten minulle olisi käynyt ilman Ilkkaa. Ilkan ansiosta Vittorian reissu on mukava muisto sarjassani ”Sadiksen puitteissa tapahtunutta”.

Malla Kantola

Vodkapullojen salakuljetus

Vuoden 1989 keväällä järjesti Tampereen Sadankomitea matkan Tallinnaan ja Tarttoon. Tallinnassa tapasimme Eestin uusia kansalaisliikkeitä ja Tarttossa järjestimme seminaarin mitä erilaisimpien uusien eestiläisryhmien kanssa.

Kun paluumatkalla lähestyimme Tallinnan satamaa, meitä kohtasi tyypillinen suomalaisten idänmatkaajien ongelma: mitä tehdä lopuille ruplille? Myös ratkaisumme oli suomalaisille tyypillinen: päätimme hankkia kasan vodkapulloja. Ongelmaksi kuitenkin muodostui niiden Suomeen saaminen vastoin tullimääräyksiä.

Ratkaisuksi tarjoutui onni onnettomuudessa. Matkanjohtajakollegani, nykyinen PAX:n päätoimittaja, Aulis Kallio nimittäin sairastui niin pahastu, että hänet joutui laivan lääkäri hakemaan rullatuolilla Georg Otsiin. Tietenkin piilotimme pullot Auliksen rullatuoliin.

Kun Aulis oli selvinnyt Helsingistä sairaalan kautta takaisin Tampereelle, menimme Viinikan Pirkon kanssa häntä tapaamaan odottaen samalla saavamme häneltä vodkapullot. Aulis kertoi meille toinnuttuaan ihmetelleensä, miten hänellä on niin paljon vodkaa ja jakaneensa pullot ystävilleen tuliaisiksi.

Meitä taas ei kiinnostanut tietää, ketkä olivat salakuljetusoperaatiomme antimet kurkkuihinsa kumonneet.

Kalle Sysikaski

Jäsenhankintaa Suomenlahden yllä

Sadankomitealaisen rauhanliikkeen suhteet Rauhanpuolustajiin olivat pitkään ongelmalliset. Lähentymistä alkoi tapahtua vuosikymmenen vaihteessa. Omakohtainen kokemukseni tästä prosessista sijoittuu toukokuuhun 1990.

Olimme palaamassa Tallinnasta Helsinki–Tallinna END-konvention yhdestä teknisestä valmistelukokouksesta Aeroflotin koneella. Johannes Pakaslahti, joka kuului seurueeseemme tuli keskellä Suomenlahtea luokseni ja ilmoitti haluavansa liittyä takaisin Sadankomiteaan. Yritin ensin ehdottaa, että lähettäisin jäsenmaksupankkisiirron hänelle postitse, mutta Johannes halusi maksaa jäsenmaksunsa heti.

Minulla ei ollut kuittivihkoa, joten ryhdyin kirjoittamaan kuittia ruutupaperille. Varmemmaksi vakuudeksi pyysin vielä seurueemme muita jäseniä todistamaan tapauksen nimikirjoituksillaan.

Varsinainen päänvaiva kuitenkin oli se, mikä paikkakunta kuittiin pitäisi kirjoittaa tapahtumapaikaksi. Sellainen kun pitää kuiteissa olla. Lopulta muistaakseni kirjoitin Suomenlahden yllä tai jotain vastaavaa.

 

Timo Mielonen

Ystävyys kesti koetuksen

Ensimmäinen valtakunnallinen Sadistapahtuma, johon osallistuin, oli Jyväskylän Huippu-kokous 1987. Huippariin osallistui myös Neuvostoliiton Rauhankomitean kaksihenkinen delegaatio. Rauhanliittolaisen ”päällystakin” opastamana ja valvomana delegaatit sitten kiertelivät tapahtumassa. Ajattelin haastatella heitä muuatta radio-ohjelmaa varten. Pyysin heitä arvioimaan uutta sitoutumatonta rauhanliikettä supervallan näkökulmasta.

Se järkytti päädelegaattia, Jeltsinin kokoista ja oloista miestä perinjuurin. Hän jyrähti kiivaasti: ”ME EMME OLE supervalta”. Viesti oli yhtä vastaansanomaton kuin Obelixin vakiorepliikki: ”Minä EN OLE lihava.” Päädelegaatti jatkoi kiivailuaan ”päällystakin” puoleen kääntyneenä: ”Me luulimme olevamme Suomessa ystävien parissa, mutta nämä täällä käyttävät meistä samanlaista kieltä kuin kiinalaiset ja saksalaiset.”

”Päällystakki” alkoi selittää hieman hermostuneena, mutta sujuvasti: ”Älkää nyt toki vihastuko. Nähkääs, meillä Suomessa supervalta-termiä käytetään vain suurvalta-termin synonyyminä. Vakuutan, me EMME KÄYTÄ supervalta-termiä sellaisessa ikävässä sävyssä kuin kiinalaiset ja saksalaiset.”

Päädelegaatti puhisi epäuskoisesti, mutta ensimmäinen apulaispäädelegaatti oli onneksi joviaali armenialainen. Hän taivutteli päädelegaatin hyväksymään YYA-hengessä esitetyn merkitysopillisen ja käsiteanalyyttisen meriselityksen. Maidemme välinen luottamuksellinen ja avoin ystävyyden ilmapiiri palasi vähitellen, ja miehen työn tehnyt ”päällystakki” purki sydäntään delegaattien mentyä.

”Saatanan ryssät. Venäjä on iso maa, oli niillä Gorbatshov tai ei, ne eivät muutu… Iso maa… eivät muutu…”

Tuskinpa episodista tuli mainintaa edes Jakke Laakson raportteihin.

Aulis Kallio

Muistelut on julkaistu aiemmin Paxin numerossa 2/1993. Tänä vuonna Sadankomitea täyttää 55 vuotta, tuolloin juhlittiin 30-vuotisjuhlavuota.