Kurdistan

Kirjoittaja:

2000-luvulla kurdinationalismi on noussut yhdeksi Lähi-Idän levottoman poliittisen tilanteen keskeisistä tekijöistä. Kurdilainen identiteetti ja instituutiot ovat vahvistuneet niin Irakissa, Syyriassa, Turkissa ja Iranissa kuin myös Euroopassa ja Pohjois-Amerikan diasporassa asuvien kurdien keskuudessa. Kurdistan on muuttumassa yhä enemmän fiktiivisestä käsitteestä todelliseksi ja laajalti tunnustetuksi poliittisen maantieteen käsitteeksi. Vaikka yhtenäinen ja itsenäinen kurdivaltio näyttää vielä poliittisesti kaukaiselta, on selvää että kurdeja ei voida alueen politiikassa enää sivuuttaa.

Irakin Kurdistan ja kurdinationalismin vanha kaarti

Kurdien aseellinen taistelu ISIStä vastaan on nostanut kurdit alueen politiikan keskiöön. Kurdit ovat onnistuneet tässä taistelussa toimimaan yhteistyössä yli poliittisten rajojen, mutta pinnan alla jännitteet ja ristiriidat ovat voimakkaat.

Kurdien laajinta kansainvälistä tunnustusta ja tukea nauttiva instituutio on Irakin Kurdistanin (kurdilaisittain ”Etelä-Kurdistan”) aluehallinto. Käytännössä lähes itsenäinen autonominen kurdialue syntyi ensimmäisen Persianlahden sodan jälkimainingeissa 1991 ja Saddam Husseinin hallinnon kaaduttua 2003 sen asema Irakissa on ollut entistä vahvempi. Muun Irakin kärsiessä repivistä aseellisista konflikteista, Irakin Kurdistan on ollut viime vuodet suhteellisen vakaa. Sisäisen itsehallinnon lisäksi Kurdistanin aluehallinnolla on käytännössä myös oma armeijansa, peshmerga-joukot, sekä oma ulkopolitiikkansa, jonka puitteissa on rakennettu suhteita niin Iraniin ja Turkkiin kuin myös USA:han ja EU-maihin.

Irakin Kurdistania on viime vuosina johtanut Kurdistanin demokraattinen puolue, KDP, jonka johtaja Masoud Barzani toimii aluehallinnon presidenttinä ja hänen veljenpoikansa Nechirvan Barzani pääministerinä. Barzanin puolue on pitkään ollut laaja koalitio, mutta viime vuosina sen on katsottu edustavan paljolti traditionalistisia ja konservatiivisia piirejä. KDP:sta 1970-luvulla erkaantunut vasemmistosiipi, Jalal Talabanin johtama Kurdistanin isänmaallinen liitto (PUK) on pitkään toiminut KDP:n poliittisena päävastustajana Irakin Kurdistanissa. Näiden kahden ryhmittymän vastakkainasettelu johti autonomian saavuttamisen jälkeen 1990-luvulla vuosia kestäneeseen aseelliseen konfliktiin, jonka seurauksena aluehallinnon peshmerga-joukot ovat yhä pitkälle jakautuneita PUK-johtoisiin ja KDP-johtoisiin prikaateihin. Sisällissodan jälkeen KDP ja PUK:n ovat hallinneet yhdessä, mutta KDP on vahvistunut suhteessa kilpailijaansa. KDP ja PUK edustavat kurdinationalismin perinteistä siipeä jonka perinne ulottuu 1920-luvulle ja moniin sen jälkeisiin aseellisiin kapinoihin ja sissiliikkeisiin Irakissa ja Iranissa. Vanhojen nationalistien maine on kuitenkin himmentynyt ja Kurdistanin aluehallitusta on syytetty laajasta korruptiosta ja nepotismista.

 

PKK ja PYD – Turkin ja Syyrian kurdiliikkeet

Kurdistanin aluehallinto on ollut USA:n liittolainen jo ensimmäisestä Persianlahden sodasta lähtien ja nyt Barzanilla ja peshmerga-joukoilla on jälleen tärkeä asema ISISin vastaisessa taistelussa. Siinä missä Barzani ja Kurdistanin aluehallinto edustaa kurdinationalismin institutionalisoitunutta ja diplomaattisesti hyväksyttyä puolta, kurdinationalismin toinen keskeinen voima on vasemmistolainen Kurdistanin työväenpuolue (PKK) ja sen sisarjärjestöt.

1970-luvun lopulla Turkin Kurdistanissa perustettu PKK nousi tunnetuksi aseellisen taistelun kautta 1980- ja 1990-luvuilla. Järjestön johtajan Abdullah Öcalanin vangitsemisen jälkeen 1999, PKK kuitenkin vetäytyi aktiivisesta sissisodasta julistaen useita yksipuolisia aselepoja ja pyrkien neuvotteluyhteyteen Turkin hallituksen kanssa. PKK:n alkuperäinen marxisti-lenistinen nationalistinen ideologia on väistynyt ja tilalle on tullut yhdysvaltalaisen libertaarivasemmistoteoreetikko Murray Bookchinin inspiroima ”demokraattinen konfederalismi”, eräänlainen radikaali valtiokriittinen punavihreys. PKK:n ja sen sisarpuolueiden vaatimuksissa itsenäinen Kurdistan onkin väistynyt taka-alalle ja sen sijaan etualalle on noussut vaatimus radikaalista paikallisesta autonomiasta ja kurdeja erottavien valtiollisten rajojen poistamisesta. PKK:n nykyisen poliittisen linjauksen voi nähdä niin radikaalina anarkistishenkisenä vasemmistolaisuutena, kuin myös varsin reaalipoliittisena strategiana. Koska Kurdistanin kansallisvaltion luominen on törmännyt alueen hallitusten ankaraan vastustukseen, on eteneminen paikallisen autonomian ja Kurdistanin eri osien välisten rajojen madaltamisen kautta varteenotettava valinta.

Syyrian sisällissodan myötä PKK:n sisarjärjestö, Syyrian PYD on noussut keskeiseksi poliittiseksi toimijaksi. Syyrian pohjoisosien kurdienemmistöiset alueet, kurdilaisittain Rojava (”Länsi”) ovat muodostaneet kolme itsehallinnollista kantonia jotka ovat de facto itsenäisiä. Kurdikantonien aseelliseksi suojaksi on perustettu ”Kansan itsepuolustusjoukot” (YPG) ja sen kanssa toimiva ”Naisten itsepuolustusjoukot” (YPJ). YPG:n ja YPJ:n taistelu Daeshia vastaan nousi otsikoihin lokakuussa 2014, jolloin ISIS-joukot pyrkivät valtaamaan Kobanen kurdikantonin. Lähes kolme kuukautta kestäneiden intensiivisten taistelujen jälkeen YPG ja YPJ nousivat kuitenkin voittajiksi ja ovat sen jälkeen saaneet sarjan merkittäviä voittoja, työntäen ISISin pois laajoilta alueilta Pohjois-Syyriassa.

Rojavan hallitsevaksi poliittiseksi voimaksi on noussut juuri PYD ja Syyrian kurdikantoneissa onkin pyritty toteuttamaan varsin radikaaleja uudistuksia mm. naisten aseman parantamiseksi. PYD:n ja PKK:n välinen liittosuhde on näytellyt merkittävää roolia varsinkin aseellisessa taistelussa.Käytännössä monet YPG:n ja YPJ:n taistelijat ovat olleet Turkin puolelta, tai iranilaisen sisarjärjestön PJAK:in riveistä tulleita.

PKK:n aseellinen organisaatio on näytellyt olennaista roolia myös Irakin puolen taisteluissa. ISISin vallattua Mosulin ja uhatessa Irakin Kurdistania heinä-elokuussa 2014 PKK:n taistelijat mobilisoitiin Irakin peshmergajoukkojen tueksi pysäyttämään ISISin eteneminen. PKK:n ja YPG:n taistelijat pelastivat myös Sinjarin alueen saarretut ja kansanmurhan uhkaamat yezidit elokuussa 2014. Kaikki tämä on luonnollisesti vahvistanut PKK:n ja sen sisarjärjestöjen asemaa kurdien silmissä, varsinkin kun Irakin peshmerga-joukkojen toimintaa on vaivannut aluehallinnon korruptio ja poliittiset ristiriidat.

Vaikka PKK:laisen leirin sissit ja Irakin aluehallinnon peshmergajoukot ovat tukeneet toisiaan ISIS:in vastaisen taistelun kriittisinä hetkinä, KDP:n ja PKK:n/PYD:n välinen poliittinen kamppailu on ollut ajoittain kiihkeää ja syytöksiä vastapuolen harjoittamasta sorrosta on kuultu kummaltakin puolelta. Syyriassa toimiva KDP:n sisarpuolue KDPS on kritisoinut voimakkasti PYD:n dominoimaa Rojavan hallintoa ja syyttänyt sitä poliitisen opposition tukahduttamisesta. Toisaalta Irakin aluehallinto on pidättänyt ja karkottanut PKK:ta lähellä olevia poliittisia toimijoita ja esim. PKK:n tukema jesidien aseellinen organisaatio Shingalin Vastarintayksiköt (YBS) on syyttänyt aluehallintoa kannattajiensa pidätyksistä.

Siinä missä länsimaat ovat asettuneet vahvasti tukemaan peshmerga-joukkoja ja KDP:n johtamaa Irakin Kurdistanin aluehallintoa, suhde PKK:hon on ollut ongelmallisempi. PKK on NATO- ja EU-maiden toimesta luokiteltu virallisesti terroristijärjestöksi. Niin kauan kuin PKK:n ja NATO-maa Turkin välinen konflikti jatkuu, tälle luokitukselle ei liene muutosta näköpiirissä ja virallinen yhteistyö NATO-maiden ja PKK:n välillä on mahdotonta. Kuitenkin USA ja eräät muut länsimaat ovat tukeneet Rojavan kurdien taistelua ISIStä vastaan, YPG:n ilmeisistä PKK-yhteyksistä huolimatta.

Jesidien temppeli Lalishissa, Pohjois-Irakissa. Kuva: "Lalish the whole view" by Ger Al Hamud Ser bahger - From Iraq. Licensed under CC BY-SA 3.0 via Commons

Kurdistanin kirjo

Vaikka kurdinationalismin tarinassa kurdien yhtenäisyyttä kansakuntana toistuvasti korostetaan, on selvää että kurdilainen identiteetti, kuten vastaavat identiteetit muuallakin, on osin rakennettu poliittinen käsite joka peittää alleen myös moninaisia eroja. Tällä hetkellä yhtenäisen kurdin kirjakielen syntykin on keskeneräinen prosessi. Kurdilaiset puhekielet ovat jatkumo erilaisia iranilaisen kieliryhmän murteita, joista monella on oma kirjallinen traditionsa. Viime vuosina vakituneeseen asemaan ovat nouseet erityisesti Turkin Kurdistanissa puhuttu (pohjois)kurmanci ja Irakin Kurdistanin sorani. Siinä missä kurmancia kirjoittaessa käytetään yleensä latinalaista kirjaimistoa, soranin kielessä puolestaan on yleisesti käytössä sovellettu arabialaisperäinen aakkosisto. Kielitieteelliseltä kannalta esim. Turkissa puhuttu zaza ja Iranissa puhuttu gorani katsotaan yleensä selvästi erillisiksi kieliksi, vaikka näiden puhujat nykyisin identioifioituvat suurelta osin kurdeiksi. Etelä-Iranin lurin kieli puolestaan on lähellä sekä kurdin kieliä että Iranin valtakieli farsia, ja vastaavasti sen puhujat voidaan luokitella näkemyksestä riippuen kurdeiksi, omaksi etniseksi ryhmäkseen tai farsin murreyhteisöksi.

Uskonnolliselta kannalta kurdit ovat myös pluralistinen ryhmä. Vaikka enemmistö tunnustaa sunni-islamia, osa kurdiyhteisöistä on shiialaisuuden valtavirtaa, monet alaviitteja tai muita heterodoksisia ryhmiä ja osa seuraa lähinnä zarahustralaiseen traditioon sijoittuvia tai synkretistisiä uskonnollisia näkemyksiä (jesidit, yarsanilaiset, kakait). Pitkään vainottujen uskonnollisten ryhmien, kuten jesidien, keskuudessa uskonnollinen identiteetti on vähintään yhtä vahva etnisyyden määrittäjä kuin kieli. Vaikka Kurdistanin aluehallinnon virallisena linjana on uskonnollisten vähemmistöjen suojelu, eivät Irakin jesidien ja heidän islamilaisten kurdinaapuriensa välit ole ongelmattomat. Monet jesidit ovat syyttäneet peshmerga-joukkoja jesidien hylkäämisestä ISISin armoille ja konservatiivisia kurdilaisia muslimisaarnaajia jesidien vastaisen propagandan levittämisestä.

Jos kurdilaisuuden etnisten rajojen vetäminen on osin epäselvää, sitäkin hankalampi ongelma on Kurdistanin poliittisten rajojen märittäminen. Kurdit ja muut alueen etniset ryhmät asuvat suurelta osin toistensa lomassa niin että mikä tahansa rajanveto jättää väistämättä merkittäviä etnisiä vähemmistöjä rajojen väärälle puolelle. Rajanvetoa vaikeuttavat omalta osaltaan ristiriitaiset historialliset vaatimukset. Alueen hallinnot varsinkin Syyriassa ja Irakissa ovat aiempina vuosikymmeniä harjoittaneet väestönsiirtopolitikkaa jonka avulla kurdialueita on pyritty arabilaistamaan. Monet kurdit ovat joutuneet lähtemään kodeistaan hallitusten pakkotoimien, sodan ja vainon vuoksi ja osa on leimattu kansalaisuudettomiksi siirtolaisiksi. Nyt, kurdien vahvistuttua, arabitahot varsinkin Pohjois-Irakissa ovat syyttäneet kurdipoliitikkoja ja peshmerga-joukkoja pyrkimyksistä karkottaa alueella asuvia arabeja ja kurdilaistaa alueita. Kiistojen takia Irakin Kurdistanin rajoista ei ole saatu aikaan sopimusta aluehallinnon ja Irakin keskushallinnon välillä. Kun ISIS valtasi Mosulin ja suuren osan Pohjois-Irakia kesällä 2014 ja keskushallinnon joukot pakenivat kohti Bagdadia, peshmerga-joukot miehittivät ison osan kiistanalaisia alueita, mm. Kirkukin kaupungin, liittäen nämä näin käytännössä osaksi Kurdistania. Tämän ratkaisun kestävyys  jää kuitenkin nähtäväksi. Pohjois-Irakin arabiväestön pelot ja aiemman politiikan luomat maakiistat ovat kuitenkin varmasti tekijöitä jotka ovat ruokkineet ISISin nousua alueella.

Ongelmaton ei ole myöskään kurdien suhde muihin Pohjois-Irakin ja Pohjois-Syyrian vähemmistöihin. Niin Rojavassa kuin Irakin Kurdistanissa näille vähemmistöille on luotu virallinen asema. Irakin Kurdistanissa turkmeeneille, assyrialaisille ja armenialaisille on varattu kiintiöpaikat parlamentissa. Rojavassa puolestaan hallinnossa on lähdetty periaattellisesta tasa-arvosta eri väestöryhmien kesken, siten että kurdien lisäksi myös arabien ja kristittyjen (assyrialaisten ja armenialaisten) edustus on taattu ja erilaisten pienempien ryhmien oikeudet turvattu. Kuitenkin niin Irakissa kuin Syyriassa esimerkiksi assyrialaiset ovat muodostaneet omia aseellisia joukkojaan ja assyrialaispuolueet ovat vaatineet oman autonomisen alueen muodostamista Pohjois-Irakiin.

Kurdien pitkää jatkuneen liikehdinnän tuloksena Kurdistanista voidaan tänä päivänä puhua yhä todellisempana poliittisena yhteisönä, vaikka sen muuttuminen perinteiseksi kansallisvaltioksi on yhä kaukana. Kurdien poliittisista ristiriidoista huolimatta Kurdistanin poliittinen kultuuri on alueen keskushallintoihin verrattuna varsin edistyksellinen, demokraattinen ja sekularistinen ja kurdien kamppailu ISISin kaltaisia väkivaltaisia fundamentalistisia voimia ja kansallista sortoa vastaan, ansaitsee sinänsä kansainvälisen tuen. Kurdien poliittiseen ja sotilaalliseen voimistumiseen litty kuitenkin myös riskejä jotka on hyvä tiedostaa. Rajojen määrittely ja etnisten ristiriitojen ratkaisu sotilaallisin keinoin voi johtaa pitkittyneisiin ja hankalasti ratkaistaviin konflikteihin. Tästä on Lähi-Idässä valitettavia esimerkkejä. Yhtä huomattava riski on se, että vakiintuneiden demokraattisten rakenteiden puuttuessa kurdien välisiä ristiriitoja ruvetaan ratkomaan aseellisesti. KDP:n ja PUK:n välinen sisällissota 90-luvulla on yhtä lailla varoittava esimerkki näistä vaaroista.

Syyrian kurdien YPJ-järjestön taistelijoita, taustalla PKK:n vangitun johtajan, Abdullah Öcalanin kuva. Kuva: Flickr/ Kurdishstrugle

Lehden numero: