Tuntematon sotilas sopii hyvin Suomi 100 -juhlavuoteen

Kirjoittaja:

Vuoden 2017, kenties koko 2000-luvun, keskustelluin ja odotetuin kotimainen elokuva on epäilemättä ollut Tuntemattoman sotilaan kolmas filmatisointi. Aku Louhimiehen ohjaama Väinö Linnan Sotaromaaniin perustuva elokuva on myös yksi kalliimmista kotimaisista elokuvista. Sen seitsemän miljoonan euron budjetti asettaa odotuksia sekä sisältöön että vastaanottoon. Suomen mittakaavassa kunniahimoinen elokuva kuitenkin kompuroi pahasti. Voidaankin kysyä, miksi se on tehty.

Louhimiehen elokuva perustuu näyttelijätyöhön ja visuaalisuuteen. Molemmat elementit toimivat tiettyyn rajaan asti hyvin, mutta muodostuvat myös elokuvan heikkoudeksi. Louhimiehen Tuntematon sotilas keskittyy Rokan ympärille. Eero Ahon roolityö on erittäin vakuuttavaa. Se onkin varmaan yksi parhaista Rokka-tulkinnoista ja poikkeaa merkittävästi aiemmista. Rokasta on karissut pois lupsakkuus, isähahmo on siirtynyt enemmän Louhimiehen esittelemiin kotirintaman kuvauksiin. Kotirintama on idyllinen, ja ennen kaikkea hyvin romantisoitu kuva 1940-luvun Suomesta.

Rokan hahmo rakentuu kotirintaman kautta. Kotona Rokka on huolehtiva perheenisä, jolla on rakastava vaimo ja lapsi. Sodassa Rokka on puolestaan yksityisellä kostoretkellä ja hän nauttii tappamisesta. Rokka on erilainen kuin aiemmin, Louhimies on luonut hänestä eräänlaisen psykopaatin. Joko tietoisesti tai tiedostamatta Rokan narsistiset, koppavat ja ylimieliset piirteet korostuvat. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Rokalle todetaan, että ”te olette paras tuntemani yksittäistaistelija”, Rokka vastaa ylimielisesti ja itsevarmasti ”niinhän mie oon.” Tällainen koppavuus murtaa tuttua Rokan hahmoa.

Rokkaan on ladattu suomalaisen sotilaan prototyypin ihanne erinomaisesta mutta samalla pyyteettömästä yksilöstä. Louhimiehen Rokka puolestaan on miltei psykopaattinen egoisti. Linnan keskeinen idea Rokan ja Lammion välisestä konfliktista kääntyy päälaelleen. Romaanin konflikti koppavan ja kansallismielisen upseerin sekä vain kotinsa takaisin tahtovan sotilaan kanssa muuttuu egoistisen sotilaan ja tahdikkaan upseerin väliseksi konfliktiksi. Syntyy outo tilanne, missä Rokan kylmyyttä, koppavuutta ja egoismia pitäisi ihailla. Katsoja joutuukin miettimään uudestaan samaistumistaan Rokkaan, mikä on hyvä. Onhan hän tappamassa sodassa vihollisia, ei ihmisiä, kuten Rokka toteaa.

Rokan ja Lammion roolien jännityksen erilaisuus ja näyttelijätyön keskittyminen juuri Ahon Rokkaan nostaa myös esiin elokuvan puutteet.  Näyttelijätyö on hyvää, mutta muut roolihahmot ovat enemmän tai vähemmän statisteja. He ovat kuin märkiä saippuapaloja, joista ei saa otetta. Osa Linnalle keskeisistä hahmoista käytännössä juoksee valkokankaan läpi. Esimerkiksi Linnalle olennainen dikotomia Riitaojan ja Lehdon välillä on Louhimiehen tulkinnssa hämmentävän ohut. Heidän välistä konfliktia ei pohdita käytännössä lainkaan, eikä sodan moraalia juurikaan tuoda esille heidän roolihahmojensa kautta. He vain kuolevat nopeasti pois. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, sillä heidän piirteensä ovat osittain siirtyneet Rokkaan.

Myös Koskelan johtajuus muuttuu mielenkiintoisesti huonoksi johtajuudeksi. Jussi Vatasen tulkitsee Koskelan vankasti, mutta Louhimiehen Tuntemattomassa Koskela on johtaja, joka ei saa mitään aikaan, vaikka on alaisten hyvä ystävä. Aiemmissa Koskelan tulkinnoissa on korostettu aloitteellisuutta ja sitä, että Koskela aktiivisesti puolustaa alaistensa hyvinvointia sodan hulluuden keskellä. Tämä ei heijastu Louhimiehen Koskelasta. 

Kuva suomalaisesta johtajuudesta sodassa rakentuu Louhimiehen Tuntemattomassa säntillisen Lammion, ei Koskelan, kautta. Kun Sotaromaani kritisoi suomalaista kantaupseeria, Louhimiehen tulkinta näyttää tahallisesti tai tahattomasti nostavan sen jalustalle. Vatasen Koskela on lähinnä juro hiljainen mies, joka tuijottaa pitkään hiljaisuudessa. Kun hän saa viinaa, hakeutuu hän nyrkkitappeluun. Tämä on kliseinen tapa kuvata suomalaista mielenmaisemaa. Toisaalta, yhtä kliseistä on se, että Rokka huutaa kameraan rambomaisesti tapettuaan venäläisen ryhmän.

Koskelassa korostui myös elokuvan kuvauksen kömpelyys. Kun Koskelalla on sanottavaa, kuva keskittyi Vataseen ja kaikki hiljentyivät kuuntelemaan häntä. Asetelma ovat enemmän teatteria kuin elokuvaa. Teatterimaisuus näkyy myös siinä, että elokuvassa ei juurikaan näy väkivaltaa. Tokii elokuvassa näkyy verta, mutta nykyelokuville tyypillinen väkivallalla mässäily puuttuu.

Kuoleminen sodassa on joko herooista tai teatraalista. Herooinen kuoleminen näkyy roolihahmojen, teatraalinen vastaavasti vihollisen kuolemissa. Teatraalinen kuoleminen muuttui jopa koomiseksi, dehumanisoivaksi, sillä taisteluissa toistui kaava, missä venäläinen huusi ”granata!” ja räjähdyksen jälkeen hän joko hyppäsi ilmaan tai äännähti niin, että katsoja ymmärsi hänen kuolleen.

Yksi syy väkivallan vähäiseen näyttämiseen on varmasti se, että elokuvalle halutaan paikka itsenäisyyspäivän kolmanneksi Tuntemattomaksi sotilaaksi. Louhimies työstää parhaillaan Tuntemattomasta sotilaasta neljäosaista TV-sarjaa, mutta miksi? Louhimiehen tulkinnan suurin ongelma on elokuvan pitkästyttävät taistelukohtaukset ja siten myös sen kesto. Tuntemattoman sotilaan vahvuus on visuaalisuudessa. Louhimies hakee vastakohtia. Keskeisimmiksi vastakohdiksi hän asettaa luonnon ja taisteluiden melskeen.

Sodan mielettömyyttä korostetaan kuvauksilla, joissa sotilaat ovat kilttejä luonnolle. Luonnon rauhallisuus on vastapaino jatkuvalle räjähdysten sarjalle. Siitä muodostuu kaunis idea kuvata mielettömyyttä, mutta se kääntyy nopeasti katsojan älykkyyden aliarvioimiseksi. Liian alleviivaavat luontokuvaukset kääntyvät neljännen toukan, rotan, jänön tai perhosen kohdalla itseään vastaan, muuttuvat tylsiksi, ja metafora on tullut tyhmemmällekin selväksi.

Louhimies ei onnistu kasvattamaan ideaa sodan mielettömyydestä visuaalisilla keinoilla eteenpäin. Luonnon ja sodan dikotomia muodostuu eräänlaiseksi Terrence Malick pastissiksi, ilman että se elää. Kun elokuva on kuvattu sinisen ja oranssin linssien läpi, elokuvasta tulee visuaalisesti tylsistyttävä, missä sodan kaaos ja luonnon seesteisyys vaihtelevat, eikä välimuotoja oikein ole.

Keskinkertaisesti kuvattua toimintaähellystä on kaksi tuntia, mutta keskeisten roolihahmojen kohtaukset  kestävät muutamia kymmeniä minuutteja. Elokuva on tässä mielessä epätasapainoinen. Kauniit kuvat tukevat, mutta ne ovat myös tarinasta irrallista onttoa haahuilua. Ikään kuin Louhimies haluaisi hengittää kohtausten välillä raitista ilmaa. Mutta miksi? Ei siirtyminen luontokuvasta räjähdyksiin ole mitenkään mielenkiintoista, eivätkä ne tuo elokuvaan mitään uutta.

Sodanvastaisuus oli Linnan Tuntemattoman sotilaan läpileikkaava teema ja Louhimies on pyrkinyt samaan.  Hän kuitenkin nostaa sodanvastaisuuden rinnalle myös yllättävän läpileikkaavan nationalismin. Nationalismia on pyritty tasapainottamaan vanhojen uutisfilmien kuvilla, joiden tavoitteena on osoittaa, että Suomi todellakin soti Natsi-Saksan rinnalla. Se jää kuitenkin torsoks, eräänlaiseksi ”sori siitä” -heitoksi, minkä jälkeen voimme taas keskittyä suomalaiseen nationalistiseen eetokseen.

Louhimies yrittää mielestäni osoittaa, että sodanvastaisuus ja nationalismi eivät ole toistensa vastakohtia, eivätkä toisiaan poissulkevia. Kuitenkin nationalismi lyö lopulta läpi sodanvastaisuutta enemmän. Elokuvan loppuvaiheessa kuultava, kieltämättä kaunis, Lasse Enersenin säveltämä Kuolemaksi nimetty tulkinta Finlandiasta, yhdistettynä kuvauksen tunteellisuuteen lähentyy kuitenkin niin vahvasti banaalia nationalismia, että on syytä huolestua Karjalan mäntyjen puolesta. Nationalismi sekoittuukin Tuntemattomassa sotilaassa eräänlaiseen uhriutumiskertomukseen, jossa sekä Suomi että sotilaat ovat uhreja. Samalla kuitenkin unohdetaan, että velikultamme eivät oikeastaan eroa muista ihmisistä tai vihollisesta, vaan tappavat siinä missä muutkin.

Nämä kaikki synnyttävät tarinan ja elokuvan juonen välisen ristiriidan. Kun Linna keskittyi sodanvastaisuuteen ja sotiviin miehiin, Louhimies flirttailee myös muiden tulkintojen kanssa. Osittain ristiriitaisuus johtuu siitä, että elokuvan pitää miellyttää monenlaisia katsojia. Louhimiehen Tuntematon sotilas tarjoaa kaikille jotakin, mutta se johtaa elokuvan keskeiseen ongelmaan, juurettomuuteen.

Kysymys, miksi Tuntematon sotilas on tehty, jää vastaamatta. Elokuva ei anna siihen vastausta. Se ei tarjoa tälle sukupolvelle mitään uutta. Se ei ota riittävästi kantaa. Se ei ole riittävän kaunis. Se ei ole mitenkään erityisen hyvä sotaelokuva. Eikä se tarjoa uutta tulkintaa kotirintamasta ja Rokasta huolimatta. Se ei ole  riittävästi mitään ollakseen jotain. Tuntematon sotilas on kuin tyypillinen Suomi 100 -tuote. Kukaan ei sitä oikeastaan tarvitse, halua, mutta se kuitenkin nyt tulee. Tuntematon sotilasta voidaan kutsua ihan kivaksi tulkinnaksi Linnan Sotaromaanista. Se ei suututa, eikä ihastuta. Se vain on.

Lehden numero: