Luonto ja kulttuuri kohtaavat metsässä

Kirjoittaja:

Miten hyödyntää Etelän metsiä niin, ettei alkuperäiskansojen elämäntapa ole vaarassa? Palkittu Siemenpuu-säätiö työskentelee Etelässä sekä paikallisyhteisöjen vahvistamiseksi että metsään liittyvien hankkeiden rahoittajana.

data-cke-saved-src=/files/u1/Juttukuva_05_Pax_01_2010_Siemenpuu.jpg

Suomen Sadankomitean Rauhanpalkinto myönnettiin viime vuonna Siemenpuu-säätiölle. Palkinto luovutettiin kiitokseksi ja kannustukseksi pitkäjänteisestä toiminnasta Etelässä, Etelän maiden kansalaisyhteiskunnan tukemisessa, metsäkysymysten ratkaisemisessa ja hankkeiden rahoittajana.

Metsien suojelu kehittyvissä maissa on usein alkuperäiskansojen elämäntavan ja kulttuurin suojelua. Siemenpuu toteaakin internetsivuillaan hanketukiensa kriteereissä, että säätiö haluaa tukea niitä Etelän ihmisiä, jotka vahvistavat biologisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden puolesta toimivien yhteisöjen ääntä. Tuettujen hankkeiden tulisi pyrkiä parantamaan kansalaisten mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen osallistumiseen sekä tekemään poliittisesta päätöksenteosta demokraattisempaa ja läpinäkyvämpää. Työn tulee perustua paikalliseen asiantuntemukseen ja vahvistaa yhteisöjä kulttuurisesti, taloudellisesti, ympäristöllisesti ja poliittisesti. Rauhanpalkinnolla haluttiinkin korostaa ympäristön roolia rauhan ja hyvinvoinnin edellytyksenä.

Metsän käytön oikeutus

Kolmannen maailman metsien käyttöä vaivaa sitkeästi toistuva ongelma: monien paikallisyhteisöjen oikeudet maihinsa on jätetty tunnustamatta ja valtio vuokraa maa-alueita yrityksille. Nämä hakkaavat metsän ja perustavat tilalle yksilajisia puuplantaaseja. Yritykset ja asiantuntijat toimivat Etelässä usein ilman demokraattista valtuutusta yhteistyössä paikallisen eliitin kanssa.

Siemenpuu-säätiön vuonna 2009 julkaisema teos Metsän jäljillä - kertomuksia Etelästä ja Suomesta pohtii, miten asiat voitaisiin tehdä toisin. Kirja kuvaa, Etelän edustajien käsitykset metsien suojelusta kulkevat hieman eri polkuja kuin esimerkiksi perinteinen suomalainen metsätalousajattelu. Anu Lounelan kirjoittaman yhteenvetoartikkelin mukaan myös suomalaiset yhdistykset ja yritykset kuitenkin toteuttavat ”kehitysyhteistyöprojektejaan” tavalla, joka ei huomioi alkuperäisten, metsäalueilla asuneiden ihmisten oikeuksia maansa käyttöön.

Kirjan toistuva teema onkin suomalainen metsäosaaminen, joka kehitysapukontekstissa tarkoittaa valitettavan usein juuri plantaasimetsien kasvattamista. Metsäteknologiaa ja metsätieteen oppeja siirretään sellaisenaan Etelään, jossa sen uskotaan modernina ja kehittyneenä korvaavan paikallisten yhteisöjen perinteisen metsä- ja luontosuhteen. Tätä prosessia kuvaavat Mauno Särkkä sekä Mira Käkönen ja Elina Venesmäki omissa artikkeleissaan oivaltavasti.

Metsien merkitys Etelän kansoille

Metsän jäljillä -kirjassa käsitellään puuplantaasitalouden tuottamia sosiaalisia ongelmia esimerkiksi Uruguayssa ja Indonesiassa. Indonesiassa metsiä tuhotaan nopeimmin maailmassa, ja teolliset puuplantaasit ovat aiheuttaneet useita metsäkiistoja. Kirjan eri puolilta maailmaa kerätyille tapauskertomuksille on myös yhteistä, että paikallisilla ihmisillä on perinteisesti ollut keskinäisiä näkemyksiä ja sopimuksia, joihin kestävä metsänhoito on perustunut. Johanna ja Ibrahim Togolan esimerkiksi kuvailevat Malin paikallisissa yhteisöissä säilyneitä uskomuksia ja vanhaa tietämystä, joiden pohjalta voitaisiin modernissakin maailmassa rakentaa merkityksellisiä luonnonsuojelullisia tavoitteita.

Laosilaisten metsäsuhde taas kuvastaa kiinnostavia liitoksia uskonnon, uskomusten ja yhteisön välillä. Joidenkin lähteiden mukaan animismin eri muodot ovat ensisijainen uskonto jopa puolelle Laosin alueen ihmisistä. Monien laosilaisten arvojärjestyksessä metsien henget ja niiden edellyttämät velvollisuudet ylittävät valtion lait, ja ”metsien henkien kunnioittaminen ja suojeleminen on samalla myös yhteisön suojelua.” Uuden kylän perustaminen edellyttää joko edellisen asuinkylän tai lähiseudun metsien henkien kutsumista paikalle siunaamaan ja suojelemaan kylää. Jos kylän lähellä ei ole metsää, johon voisivat asettua, kyläläiset eivät koe olevansa turvassa.

Metsien säilyttäminen on siis tässäkin tapauksissa olennaista, ei ainoastaan ruokaturvan vaan myös yhteisön perinteiden ja eheyden kannalta. Laosilaisista yli 85 prosenttia elää edelleen maaseudulla, useimmiten omavaraistaloudessa. Kirjan artikkelissa todetaan osuvasti, että ulkopuoliset näkevät metsäyhteisöjen kyläelämän usein takapajuisena ja muutosvastaisena. Kysymys näyttää olevan arvo- ja elämäntapavalinnasta, siitä, mitä lopulta arvostetaan. Perinteistä kiertoviljelyä harjoittavan yhteisön edustaja toteaakin kirjassa, ettei ”se, että meillä on rahaa, ole yhtä hyvä asia kuin se, että meillä on metsää.”

Metsiä ja kaivoksia

Intiassa valtio on luovuttanut Niyamgiri-vuoren alueen Sterlite-Vedanta -nimisen kaivosyhtiön käyttöön. Alueella asuu useita alkuperäiskansa adivaseihin kuuluvia metsäyhteisöjä, joiden koko elämänmuotoa kaivostoiminta uhkaa. Aluetta koskevia kauppoja tehtäessä adivasien oikeuksista ei välitetty. Kirjan mukaan päätös luovuttaa maa kaivosyhtiölle rikkoo adivasien perustuslaillista oikeutta omaan kulttuuriinsa. Samoin se rikkoo Intian uutta metsäoikeuslakia, jossa adivaseille myönnetään oikeus perinteisiin maihinsa.

Adivasien epäoikeudenmukainen kohtelu on virallisesti myönnetty ”historialliseksi vääryydeksi”, ja vuoden 1996 metsäoikeuslain mukaan alkuperäiskansojen metsäyhteisöillä onkin oikeus käyttää, omistaa ja suojella metsiä ja elää perinteisesti heille kuuluneissa metsissä. Laki ei kuitenkaan käytännössä vaikuta kyllin voimakkaalta. Niyamgirin Surakhya Samati -kansalaisliike on yrittänyt pysäyttää kaivosyhtiön hankkeen ja vaatinut alueen adivasien oikeuksien kunnioittamista. Monet paikallisista asukkaista ovat todenneet, että he eivät aio lähteä kodeistaan, vaikka heidät tapettaisiin. Monien alkuperäiskansojen edustajien tavoin J. P. Raju toteaakin kirjan artikkelissaan: ” Miksi meidän pitää luopua oikeuksistamme omaan äidinmaahan ja sen tarjoamiin elämän mahdollisuuksiin? Miten on mahdollista, että elämäämme ja sen mahdollisuuksia sanelevat voimat ja ihmiset ulkopuolellamme?”

Tämä pohdinta ei ole vierasta Suomessakaan asuville yhteisöille, sillä täällä saamelaisten kohtalo on sidottu kiistoihin Lapin metsien hyödyntämisoikeuksista. Tätä puolta metsän tärkeydestä valottaa kirjassa poronhoitaja Outi Jääskö Muotkatunturin paliskunnasta.

data-cke-saved-src=/files/u1/Juttukuva_05_02_Pax_01_2010_Siemenpuu.jpg

Ratkaisuja metsätuhoon?

Moderni länsimainen ajattelu käsittää luonnon ja kulttuurin toistensa vastakohdiksi. Monet Etelän aktivistit sanovat, että metsien täyssuojelu ja tehohyödyntäminen eivät ole toisilleen niin vastakkaisia kuin saattaa näyttää. Ulkopuolisen silmään koskemattomalta näyttävä lajirikas metsä voi olla pitkäaikaisen huolehtivan muokkauksen tulosta. Omavaraisuuteen perustuvien metsäyhteisöjen häätäminen kodeistaan Etelän metsien täyssuojelun nimissä on myös usein ollut tuhoisaa eläimille ja metsän luonnolle. Ihmisistä tyhjennetyille suojelualueille on kirjoittajien mukaan ollut helpompi perustaa yksilajisia puuplantaaseja ja avata ovet kaivosyhtiöille.

Kirjoittajista kukaan ei kannatakaan plantaasimetsiä ratkaisuna ilmastonmuutokseen tai metsätuhoihin. Päinvastoin, Risto Isomäki esimerkiksi esittelee artikkelissaan jatkuvan kasvatuksen menetelmiä, joiden avulla Suomenkin metsissä voitaisiin tuottaa yhtä aikaa tukki-, sellu- ja energiapuuta. Hänen mukaansa ”kotiplaneettamme kaikkein tuottavimmat maankäytön muodot näyttävät lähes poikkeuksetta perustuvan erilaisin jatkuvan kasvatuksen malleihin”.

Kirja ottaa vahvasti kantaa myös nykyiseen kuluttavaan elintapaamme ja talouden järjestelmiin. Keräilijä Ossi Kakko kirjoittaa omassa artikkelissaan, että ”sellaista teknologista ratkaisua, joka mahdollistaisi nykyisten tuotanto- ja kulutustottumusten ylläpidon ei ole olemassa. Kyseessä on elämäntapa, joka ei voi jatkua. Siksi huomion on käännyttävä monimuotoisten metsien ja metsäpuutarhojen arvoon ilmastonmuutoksen ja aavikoitumisen torjunnassa”. Hänen mukaansa myös paikallista keräily- ja puutarhataloutta metsäisessä ympäristössä harjoittavat kulttuurit torjuvat ilmastonmuutosta erittäin tehokkaasti. Paikallisiin olosuhteisiin sovitetut teknologiat lähentävät ihmisten suhdetta ympäristöön ja auttavat elinkelpoisten ympäristöjen palauttamisessa.

Suojelun uusi ulottuvuus

Kirjan lopussa todetaan, että suomalaiselle ympäristöliikkeelle tärkeälle metsänsuojelulle on muodostunut Etelässä uusi ulottuvuus. ”Suomalaisen metsäteollisuuden toiminta globaaleilla markkinoilla kuten Indonesiassa, Uruguayssa ja Brasiliassa on johtanut kasvaviin yhteydenottoihin kansalaisliikkeiden kanssa. Suomalaiset ovat luomassa Etelään suuria yhteiskunnallisia konflikteja, joissa ympäröivän metsänsä katoamisesta kärsivät paikalliset asukkaat hakevat oikeutta ja pehmeämpiä hoitotapoja.”

Konfliktien välttämiseen pyrkiminen ja kestävien elämäntapojen ja ekosysteemien tukeminen ovat hyvä peruste Rauhanpalkinnon myöntämiselle Siemenpuu-säätiölle. Säätiön tavan rahoittaa ja tukea Etelän järjestöjen paikallisesti suunnittelemia ja toteuttamia kehitysyhteistyöhankkeita soisi kasvavan suomalaisen kehitysyhteistyön normiksi.

Sadankomitea: Rauhanpalkinto Siemenpuu-säätiölle
http://www.sadankomitea.fi/tiedotteet/rauhanpalkinto_siemenpuus%C3%A4%C3...

Siemenpuu – hanketuen kriteerit
http://www.siemenpuu.org/suomeksi/hanketuen_kriteerit/

Siemenpuu – metsä
http://www.siemenpuu.org/suomeksi/metsa/

Lehden numero: