Mitä on rauha?

Kirjoittaja:

Suomessa ollaan eletty rauhan aikaa 70 vuotta ja yhä harvempi muistaa tai on joutunut kokemaan sodan kauheuksia tai yhteiskunnallista epävakautta ylipäätään. Vaikka me saamme onneksi elää yhteiskunnassa, jossa demokratia toimii ja sota ovat vain kaukainen uhkakuva jossakin, on tosiasiassa muualla maailmassa menty toisen maailmansodan jälkeen huonompaan suuntaan.

Harva tietää, että tänään maailmassa on pakolaisia enemmän kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan konfliktien ja vainon vuoksi pakenemaan joutuneita ihmisiä on maailmassa yli 50 miljoonaa, siis kymmenkertaisesti Suomen väkiluvun verran. Suurin osa on maansa sisällä paossa olevia ihmisiä, mutta kotimaansa on joutunut jättämään jo noin 17 miljoonaa ihmistä. Vaikka siis suursotia ei ole maailmassa käynnissä, on rauha yhä kauemmas karkaava tila maapallolla, jos ei jotakin tehdä.

Suomessa on suhtautuminen maahanmuuttoon ja pakolaisiin alkanut viime vuosina kiristyä. Yhä useammalla on vaikeuksia nähdä sitä inhimillistä hätää, mitä pakolaiset kärsivät. Tulisi muistaa, että jokainen yksittäinen luku miljoonissa on ihminen; lapsi, äiti, isä, nuori, vanhus. Heillä jokaisella on oma tarinansa ja taustansa, syynsä siihen miksi koti on pitänyt jättää. Aivan kuten Suomessakin kuulee tarinoita siitä, miten Karjalasta on aikoinaan lähdetty evakkoon Neuvostoliiton vyöryttyä rajan yli; kodit ja koko omaisuus ja elämä on jouduttu jättämään rajan taakse. Samoin muistamme kokemukset sotalapsista, joita lähetettiin sodan jaloista muihin Pohjoismaihin yhteensä yli 80 000. Miksi emme aina muista, että meitäkin on autettu? Miksi suljemme silmämme muiden hädältä, vaikka sota ja epävakaus kolkuttelevat jo Euroopan ovilla?

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan 86 prosenttia maailman pakolaisista asuu kehitysmaissa. Tämä on luonnollista, koska yhteiskunnallinen epävakaus kaikilla tasoilla ruokkii erilaisten ääriryhmien nousua ja altistaa konflikteille. Siksi rauhan takaajana kehitysapu on yksi oleellisimmista keinoista ehkäistä epävakautta maailmassa, turvata inhimilliset olot ja sitä kautta yhteiskuntarauha.

Suomi on sitoutunut OECD:n tavoitteeseen, jonka mukaan maamme tulisi myöntää kehitysyhteistyöhön varoja 0,7% bruttokansantuotteesta. Vuonna 2014 Suomi käytti kehitysyhteistyöhön 1,232 miljardia euroa. Tämä on 0,60 % bruttokansantulosta ja tälle vuodelle valtion talousarvion mukaiset kehitysyhteistyön määrärahat ovat 997 miljoonaa euroa. Vastikään julkistettu hallitusohjelma tuo tuleville vuosille massiiviset leikkaukset määrärahoihin: kehitysyhteistyörahat tulevat pienenemään jopa 400 miljoonalla eurolla eli yli kolmasosalla aiempaan nähden.

Samoin kuin pakolaiskeskustelussa on kehitysyhteistyössäkin oltu Suomessa viime aikoina kriittisiä, mikä johtunee tiukasta taloustilanteesta. Kun oma ja maan talous on heikoilla on ymmärrettävää, että äkkiseltään rahan ”lähettäminen” muualle on hankalaa hyväksyä. Tulisi kuitenkin muistaa kehitysavun iso kuva. Apua annetaan niille ihmisille, joilla ei ole yhtään mitään; ei ruokaa, ei puhdasta vettä, ei terveydenhuoltoa, koulua tai lukutaitoa. Ja heiltä otetaan jatkossa pois. Heiltä joilla ei ole mitään.

Äärimmäinen kurjuus on omiaan lisäämään epävakautta maailmassa. Myös Suomi oli sotien jälkeen hyvin haavoittuvassa asemassa, ja Unicef ottikin silloin Suomen yhdeksi ensimmäiseksi kehitysapukohteekseen. Suomi sai muiden avustamana muun muassa maitojauhetta, sokeria, ja laardia. Yli 50 000 suomalaislasta pääsi koulutielle Unicefin kengissä; ilman ulkojalkineita he eivät olisi voineet kouluun mennä. Unicefin avulla suomalaislapset rokotettiin tuberkuloosia vastaan ja epidemia saatiin taltutettua. Samanlaisia tarinoita kuulemme tänään maailmalta. Suomi on antamassa nyt, kun sillekin on joskus annettu.

Emme saa siis sulkea silmiä maailman hädältä. Kaikkein vähiten meidän pitää sulkea silmämme omalta historialtamme, sillä jos sen teemme, ymmärrämme maailmaa hyvin huonosti.

Lehden numero: