Kenen säännöillä asekauppasopimukseen?

Kirjoittaja:

Ensi heinäkuussa YK:ssa päätetään kansainvälisestä asekauppasopimuksesta. Hyvää sopimusta toivovien valtioiden tulisi osata lopettaa neuvottelut ajoissa sen sijaan, että annettaisiin liikaa myönnytyksiä väljempää tulkintaa ja vähäisempiä rajoituksia toivoville maille. Pahin uhkakuva on sopimuksen syntyminen täysin vesittyneenä.

Vuodesta 2006 alkanut prosessi kansainvälisen asekauppasopimuksen aikaansaamiseksi (Arms Trade Treaty, ATT) on todennäköisesti lähestymässä loppuaan. Sopimusta valmisteleva komitea tekee heinäkuussa paperista esityksen YK:n asekauppasopimuskonferenssille. Mikäli sopimusta ei tällöin hyväksytä, voidaan sitä vielä esittää hyväksyttäväksi syksyn yleiskokouksessa.

Nyt jos koskaan on aika panostaa asekauppasopimuksen syntyyn. On huolehdittava siitä, että aikaan saadaan oikeasti hyödyllinen sopimus, eikä sellaista, joka ei hyödytä ketään. Tätä painotti Suomessa maaliskuussa vieraillut Amnesty Internationalin asekauppa-asiantuntija Brian Wood. Amnestyn Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson kiteyttää Woodin keskeisen sanoman: Valtaosa maailman maista haluaa hyvän sopimuksen – asia on kiinni muutamasta maasta.

Johansson oli paikalla sopimusta työstävän komitean viimeisimmässä kokoontumisessa helmikuussa. Tarkoituksena oli neuvotella sopimukseen ja sen hyväksymiseen liittyvistä muotoseikoista sekä sopimuksen sisällöstä. Johansson kuitenkin luonnehtii kokousta ”tavattoman turhauttavaksi” – "muutamat maat selkeästi jarruttivat prosessia.”

Asekauppasopimukseen varauksellisesti suhtautuvat Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina saattoivat pysytellä hiljaisina ja antaa ”itsestään selvien pahisten” puhua, Johansson selostaa. Valtiot kuten Pakistan, Intia, Egypti, Venezuela ja Kuuba olivat vahvasti äänessä ja hidastivat kokouksen kulkua. Riidan aiheeksi nousi etenkin kysymys siitä, voitaisiinko joitain asioita hyväksyä enemmistöpäätöksellä, vai olisiko vaatimuksena kokonaiskonsensus. Lopputuloksena oli Johanssonin sanoin ”kompromissiratkaisu, joka ei olennaisesti muuttanut tilannetta”. Sopimusta toivovia maita on hänen mukaansa joka tapauksessa niin paljon, että sen läpi viemiseen tarvittava enemmistö on mahdollista saada kokoon.

Ongelmista huolimatta sopimuksen syntymistä pidetään todennäköisenä. Merkittävämpi kysymys onkin se, millainen sopimuksesta tulee ja kenen ehdot sitä määrittävät. Johansson luettelee mahdollisia skenaarioita lähitulevaisuudesta: Yhtäältä voi syntyä hyvä sopimus, joka hyväksytään heinäkuussa. Tämä on kuitenkin Johanssonin mukaan epätodennäköistä tiettyjen valtioiden sitkeän vastustuksen takia. Toinen vaihtoehto on, että sopimus saadaan aikaiseksi mutta myönnytyksiä tehdään eri suuntiin niin, että lopputulos on täysin vesittynyt. Tätä Johansson pitää kaikkein pahimpana vaihtoehtona. Vaarana on, että sopimusta haluavat maat antavat liikaa myöten. Kolmas potentiaalinen tapahtumakulku on, että sopimusta ei hyväksytä, jolloin asia palautuu YK:n yleiskokoukseen. Siellä prosessi mahdollisesti käynnistetään uudelleen sitä toivovien aloitteesta.

Toivottavimpana – joskaan ei välttämättä todennäköisimpänä – Johansson pitää tilannetta, jossa hyvää sopimusta haluavat valtiot neuvottelevat siitä vain tiettyyn pisteeseen asti. Kun on saatu aikaiseksi valmis teksti, jonka suurin osa valtioista on valmis hyväksymään, on neuvotteleminen lopetettava liiallisten kompromissien välttämiseksi. Tässä tapauksessa sopimus voisi olla mahdollista hyväksyä yleiskokouksessa.

Mitä sitten pitää sisällään ”hyvä” sopimus? Tästä on taatusti monia mielipiteitä. Johansson tiivistää Amnestyn näkökulman ”kultaiseen sääntöön”: Aseita ei tule myydä, jos on olemassa merkittävä riski, että niitä käytetään ihmisoikeusloukkauksiin. Sopimukseen tuleva muotoilu voi kuitenkin jäädä liian väljäksi, mainiten lähinnä ihmisoikeuskysymysten ”huomioon ottamisen”, mikä Johanssonin mielestä antaa niin haluaville aseviejävaltioille mahdollisuuden jopa sivuuttaa asian. ”Tämä on isoin kiistakapula, monet maat hyväksyisivät väljemmän muotoilun”.

Olennainen kysymys on myös se, mitkä aseet ja mahdollinen muu materiaali sisältyisivät asekauppasopimuksen. Tuleeko listaan liittää niin kutsutut kaksoiskäyttötuotteet? Tehdäänkö ero siviili- ja sotilaskäyttöön tarkoitettujen aseiden välillä? Esimerkiksi Yhdysvallat toivoo ammusten jäävän sopimuksen ulkopuolelle, ja jotkut maat katsovat vain pienaseiden kuuluvan sen piiriin. Amnestyn toiveena on mahdollisimman laaja määritelmä.
"Mutta jos ajatellaan, mitä sopimukseen tulee, niin todennäköisesti ei kaikkea", Johansson pohtii.

Myös se on auki, mikä määritellään sopimuksen puitteissa asevienniksi. Miten suhtautua aseiden välitykseen, tietotaidon viemiseen tai asekauppojen rahoittamiseen? Amnesty toivoo tässäkin suhteessa kattavaa määritelmää, mutta Johansson kertoo, että monet sopimusta toivovat maat pelkäävät laajemman sopimuksen muuttuvan liian monimutkaiseksi ja mahdottomaksi hallita.
Juuri hallinta taikka sopimuksen toimeenpanon seuranta lieneekin tässä vaiheessa kaikkein avoimimmaksi jäävä kysymys.

Vastuu sopimuksen noudattamisesta jää sen allekirjoittaville valtioille. Miten toteuttaa siihen liittyvä raportointi ja valvonta, entä millaiset sanktiot seuraavat sopimuksen rikkomisesta? Johanssonin mukaan olettamuksena on, että nämä kysymykset otetaan käsittelyyn seuraavana askeleena, kun sopimus on olemassa. Painopiste on nyt sopimuksen aikaansaamisessa.

Millainen olisi tulevan sopimuksen vaikutus Suomen käymään, viime aikoina kriittistäkin huomiota saaneeseen asekauppaan? Johansson mukaan Suomen edesottamuksia määrää ensisijaisesti EU.
”Se sopimus, joka saadaan aikaiseksi, ei olennaisin osin muuta EU:n käytäntöjä. Nämä ovat jo vahvempia kuin tuleva sopimus”.
On toinen asia, että EU:n sääntöjä ei välttämättä noudateta.
”EU-säännöt ovat hyvät, mutta tapa jolla niitä tulkitaan on liian väljä. Muutos tässä tapahtuu EU-tasolla, jos tapahtuu.”

Johansson kuitenkin näkee kansainvälisen asekauppasopimuksen synnyllä olevan vaikutuksia myös EU:n asekauppakäytäntöihin. Jos asekauppasopimuksen kautta onnistutaan luomaan globaali verkosto, luo se momentumia myös EU-tason sääntöjen parantamiselle, hän arvioi.

Kesällä tai viimeistään syksyllä nähdään, miten pitkälle sopimusta toivovien maiden yhteistyö riittää, ja kenen sana viime kädessä painaa eniten sopimustekstiä laadittaessa. Parhaimmillaan tuloksena on muutosvoimainen sopimus, pahimmillaan teksti, joka voidaan jättää tyystin huomiotta.

Lehden numero: