Suomella on mahdollisuuksia rauhanvälittäjäsuurvallaksi – mutta miten se tehdään?

Kirjoittaja:

Suomen on toistaiseksi pidetty rauhanvälittäjänä passiivisena, mutta mahdollisuuksia huomattavasti aktiivisempaan rooliin on. Painopisteitä muodostettaessa on kuitenkin kuunneltava myös kehitysyhteistyöjärjestöjä ja maahanmuuttajia.

Rauhanvälitys on konfliktien ratkaisua tai ehkäisyä diplomaattisin keinoin kolmannen, puolueettoman osapuolen avustamana. Sen tavoitteena on neuvottelujen avulla ehkäistä konflikti tai saada aikaan sovinto konfliktin loppumiseksi. Suomi tähtää rauhanvälittäjäsuurvallaksi, mutta onko meistä siihen? Martti Ahtisaaren ja Pekka Haaviston tietää jokainen suomalainen, mutta maailmalla emme ole vieläkään kovin tunnettuja.

Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtajan Antti Pentikäisen mukaan Suomen rooli nähdään hieman passiivisena. Hänen mielestään Suomen rauhanvälitystoimintaa leimaa tällä hetkellä se, että se on ollut enemmän yleistä keskustelun herättelyä, mutta tiettyyn yksittäiseen konfliktiin ei ole vielä haluttu tarttua. Rauhanliiton toiminnanjohtajan Laura Lodeniuksen mukaan Suomella on kuitenkin hyvät edellytykset rauhanvälittäjäksi.
"Meillä ei ole siirtomaahistoriaa, ja meidät koetaan suhteellisen neutraaleiksi suhteessa maailman suurvaltaintresseihin", hän toteaa.

Maine hyvänä rauhanvälittäjämaana ei tule itsestään.
"Suomen profiilin nostaminen vaatii pitkäjänteistä panostamista sekä resursseja silloinkin kun Suomi hetkellisesti kokee, ettei siitä ole heti saatavissa hyötyä", Lodenius sanoo. "Pitkäaikaisesta panostamisesta sen maineen saa."

Pentikäisen mielestä Suomi ei ole ollut valmis nostamaan kansallista osaamistaan uudelle tasolle kansainvälisesti. Mahdollisuuksia hänen mukaansa kuitenkin on, sillä esimerkiksi Suomen turvaneuvostokampanja osoitti, että eri toimijat voivat puhaltaa yhteiseen hiileen. Suomen aloitekyvystä kertoo myös Suomen ja Turkin yhteinen aloite siitä, että rauhanvälityksen tulisi olla YK:n päätehtävä. Tämä aloite hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa kesällä 2012, ja se oli ensimmäinen YK:n päätöslauselma rauhanvälityksestä.

Pentikäisen mielestä Suomen tulisi muuttaa kehitysyhteistyön painopisteitä. Kahdenvälisestä kehitysyhteistyöstä tulisi siirtyä kohti alueellista yhteistyötä, jolloin asioihin saadaan laajempaa perspektiiviä – konfliktit kun harvoin vaikuttavat vain yhden tai kahden maan asioihin. Hänen mukaansa Suomi voisi keskittyä esimerkiksi Afrikan sarven alueeseen, mutta se ei ole ainoa vaihtoehto. Yhteistyökanavia voisivat olla niin YK, EU, Afrikan unioni kuin esimerkiksi Arabiliittokin. Painopisteistä päätettäessä tulisi kuunnella myös suomalaisia kehitysyhteistyöjärjestöjä ja maahanmuuttajia.
"Suomi voisi profiloitua esimerkiksi naisten ja perinteisten yhteisöjen mukaan ottamiseen rauhanvälityksessä", Pentikäinen ehdottaa.

Naisten saaminen mukaan rauhanprosessiin on tärkeää, sillä naisetkin ovat olleet osa konfliktia ja ovat siten myös osa sen ratkaisua. Naiset on kuitenkin näihin päiviin asti pitkälti syrjäytetty päätöksentekopöytien ulkopuolelle ja vain aseellisten ryhmien (mies)johtajat ovat saaneet kutsun rauhanneuvotteluihin.
"On tärkeää, että naisetkin saavat osinkoa rauhasta", Lodenius sanoo. "Tämä tarkoittaa, että rahallista tukea ja työpaikkaa eivät saa ainoastaan aseistansa luopuvat sissimiehet, vaan myös naiset hyötyvät. Naisten pitää myös saada olla mukana kaikissa prosesseissa, missä sovitaan vallanjaosta."

Eräs positiivinen esimerkki naisten aseman vahvistamisesta löytyy Somaliasta, jossa uskonnolliset johtajat ovat itse ehdottaneet YK:lle, että Somalian perustuslakiin kirjataan 30 % naiskiintiö parlamentissa ja muissa hallintoelimissä.
"Monille oli yllättävää, että aloite tähän tuli nimenomaan uskonnollisilta johtajilta", Pentikäinen sanoo.

Rauhanvälityksessä voitaisiin hyödyntää myös aiempaa enemmän diasporaa. Diasporan, eli kotimaansa ulkopuolella asuvien ihmisten hyödyntäminen rauhanvälityksessä on Pentikäisen mukaan vielä osin käyttämätön voimavara. Diasporassa on valtavasti sellaista osaamista, jota ei voi olla kantaväestössä: he tuntevat maansa olot ja kielen, tuntevat laajasti konfliktin osapuolia ja parhaimmillaan ovat jo oppineet suomalaisen toimintakulttuurin. Kaikissa uskonnoissa ja kulttuureissa on jokin perinteinen rauhanvälitystyömenetelmä, ja diasporassa olisi senkin tuntemusta. Diasporan hyödyntäminen ei kuitenkaan ole yksioikoista, sillä esimerkiksi somaliyhteisössä on paljon sisäisiä ristiriitoja. Vaaditaan paljon tietoa, että ristiriidoista huolimatta pystytään ohjaamaan heitäkin yhteistyöhön.

Pentikäinen toteaa, että kysymykset oikeudesta, anteeksiannosta ja sovinnosta ovat olennainen osa rauhanprosessia. Ei ole helppoa päättää, mihin vedetään raja, ketkä joutuvat tuomiolle ja kenelle voidaan antaa anteeksi. Pentikäisellä itsellään on pragmaattinen lähestymistapa asiaan: mikäli rauhan saamisen kynnyskysymyksenä on armahdus, siihen pitäisi suostua, sillä jatkuessaan sodasta tulevat kärsimään entistä useammat ihmiset. Lisäksi rikostuomioprosessit kestävät pitkään, useita vuosia, ja ovat hyvin kalliita. Vakavimmissa rikoksissa kansainvälinen rikostuomioistuin puoltaa paikkaansa. 

Lodeniuksenkin mukaan armahdukset ovat ehkä välttämättömiä joissakin tilanteissa, mutta niihin pitää liittää jonkinlaista pidempijänteistä ja syvällisempää sovittelu- ja sovintotyötä. Tällöin varmistetaan, että yhteisö ja väkivallanteon uhrit voivat oikeasti tehdä sovinnon sen kanssa, että konfliktiin tai poliittiseen tilanteeseen on liittynyt väkivaltaa.
"Kansainvälisen yhteisön pitää kuitenkin varmistaa, että armahdukset eivät ole rauhanprosesseissa niin automaattisia, että diktaattorit voivat luottaa rankaisemattomuuteen", hän summaa.

Suomella olisi paljon annettavaa rauhanvälityksen saralla, mutta nyt tarvitaan konkreettisia toimia eikä pelkkää sanahelinää. Yksi askel eteenpäin on Kirkon Ulkomaanavun ulkoministeriön tuella järjestämä seminaari perinteisten yhteisöjen rauhanvälitystyöstä. Seminaari järjestetään ensi tammikuussa ja siihen osallistuu edustajia eri valtioista, YK:sta ja uskonnollisista järjestöistä sekä johtajia sota-alueilta. Seminaarissa käydään läpi erilaisia rauhanvälitystapauksia, niin akuutteja konflikteja kuin onnistuneita rauhanprosessejakin ja pohditaan mitä oppia niistä voisi ottaa tulevaisuuden rauhanvälitystyöhön.

 

Lehden numero: