Ukrainan kriisin ydin

Ukrainan kriisiin liittyy monia hämmentäviä piirteitä. Eihän tällaista ollut odotettavissa jo pitkään syvästä rauhantilasta nauttineessa Euroopassa. Yhteiseksi oletettu järjestelmä kriisien ja vastakohtaisuuksien ratkaisemiseksi ei selvästikään toimi ja erimielisyydet näyttävät olevan niin syviä, ettei uutta eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää ole näköpiirissä.

Valtiot eivät Euroopassa olekaan niin vakaita kuin on yleensä uskottu eikä hajoamisen problematiikka koske pelkästään Afrikkaa, Aasiaa tai Lähi- Itää. Onhan myös Ukrainan nykyjohto on ajautunut tilanteeseen, jossa se käyttää sotilaallista voimaa omaa väestöään vastaan. Ukrainasta on tullut horjuva valtio ja voidaan perustellusti kysyä löytyykö vielä jokin kaava ja ratkaisu, joka palauttaa maan yhtenäisyyden. Ja edelleen: Miksi Venäjä on päätynyt aktiivisesti hajoittamaan naapurimaa Ukrainaa, jonka hyvinvoinnista ja yhtenäisyydestä se on itsekin monin tavoin riippuvainen? Ukrainasta ei voi tehdä pakottamalla jäsentä Euraasian liittoon ja Venäjän valitsemat vaikuttamisen keinot saavat nykyisetkin jäsenet – Valko-Venäjän sekä Kazakstanin – epäröimään mukanaolon järkevyyttä.

Kriisin alkuvaiheessa olisi saattanut olla mahdollista, että Ukraina, EU sekä länsi yleisemmin suostuvat myös Venäjän kannalta kohtuulliseen poliittiseen ratkaisuun. Ainekset olisivat voineet muodostua Ukrainan puolueettomuudesta, Venäjälle annettavista jonkinmuotoisista turvatakuista, Ukrainan itäosien väestölle kielellisistä ja etnisistä oikeuksista sekä tuhdeista tukipaketeista, jotta Ukrainassa säilyvät edes jonkinlaiset taloudellisen ja sosiaalisen selviämisen mahdollisuudet. Jopa Krimin asemaa olisi voitu käsitellä tekemällä siitä ainakin muodollisesti itsenäinen toimija.

Kanavia mahdollisille neuvotteluille on pidetty auki monella eri tavalla sekä tasolla – ja myös Suomi on ollut tässä osallisena. Venäjä ei ole sulkenut ovia, mutta on samanaikaisesti vahvistanut tukeaan separatisteille niin taloudellisena apuna kuin suoranaisina sotilaallisina toimina. Venäjälle on myös ollut mahdotonta jättää separatistit oman onnensa nojaan ja hyväksyä heidän jo häämöttänyt tappionsa. Venäjän osallisuuden selkeä näkyminen separistien aseistajana taas johtaa siihen, että kompromissien mahdollisuus olennaisesti kaventuu. Suurvallasta ja kumppanista Venäjä siirretään häirikkövaltioiden kategoriaan. Se liitetään niiden toimijoiden joukkoon, joille turvautuminen sotilaalliseen toimintaan ei ole enää poliittinen ja strateginen valinta vaan tavoite sinänsä.

Venäjä kokee itsensä monin tavoin loukatuksi, petetyksi, syrjityksi ja uhatuksi. Mentaliteettina on piiritetyn maan mentaliteetti. Putin vertasi äskettäin Itä-Ukrainan tilannetta Leningradin piiritykseen. Toisin sanoen: Petollinen länsi – keihäänkärkenä Nato – on jo saanut pystytettyä Kiovaan nukkehallituksen ja havittelee nyt koko Ukrainan haltuunottamista. Lännen valloitukset panisivat Venäjän entistä ahtaammalle – ja siksi lännen etenemistä on vastustettava ja pyrittävä pitämään ainakin Itä-Ukraina ystävällismielisenä.

Sinänsä Venäjä ei koe itseään ulkopuoliseksi ja poikkeavaksi tapaukseksi. Itse asiassa sen identiteetti on syvästi eurooppalaisen maan identiteetti, mutta Venäjän Eurooppa ei ole alkuunkaan nykyinen jälkimoderni, neoliberaali ja keskinäisten riippuvuuksien Eurooppa. Venäjän Eurooppa on vanha westfalenilainen kansallisvaltioiden, etupiirien ja klassisten sekä voimapoliittisten pelisääntöjen Eurooppa, ei suinkaan globalisoituva ja yhdentyvä Eurooppa. Kehitys menee Venäjän näkökulmasta aivan väärään suuntaan ja aiheuttaa “jo riittää, tahdon ulos” -reaktioita. Jopa Stalin on Venäjällä kansallisen itseymmärryksen ankkurina vahvassa nousussa hahmona, joka torjui ulkoiset uhkat ja kykeni yleisemmin pistämään maailman venäläisten mieleiseen järjestykseen.

Ukraina on keskeinen kamppailun kohde myös siinä mielessä, että yleensä venäläiset samaistuvat maan omia rajoja laajempaan alueeseen. Historiallisista syistä venäläisten Venäjä käsittää identiteettimielessä myös Ukrainan ja siksi Ukrainan nykyjohdon askeleet EU:n suuntaan koetaan petoksena. Kysymys ei ole etupiiristä voimapoliittisessa mielessä vaan kansallisen identiteetin eheydestä ja kestävyydestä. Ukrainan lipeäminen vakiintuneen me-käsitteen ulkopuolelle nostaa esiin perustavaa laatua olevia kysymyksiä identiteettivarmuudesta, siitä keitä me venäläiset oikeastaan olemme. Jälleen kerran Venäjä iskee takaisin ja turvaa perinteisen olemuksensa.

Kysymys ei siis ole intresseistä tai yleensä rationaalisista valinnoista. Venäjä ei tarraudu Ukrainaan luodakseen asetelmia, joiden avulla se voi sitten tavalla tai toisella käydä kauppaa ja pelata erilaisia voimapoliittisia pelejä kuten läntisissä tulkinnoissa on viime aikoina yleensä oletettu. Pohjimmiltaan se puolustaa vakiintunutta tapaa ymmärtää itsensä ja hakee tunnustusta vakiintuneelle identiteetilleen käyttämällä perinteisiä, pitkälle toisen maailmansodan kokemuksista nousevia keinoja.

Ukrainan kriisi ei ole tästä näkökulmasta mitenkään poikkeuksellinen. Itse asiassa se noudattaa samaa kaavaa kuin monet muut nykyiset sodat. Sillä on näennäisesti sisällisodan luonne, siihen liittyy hajoavan valtion problematiikkaa ja ennen kaikkea kysymys on vakiintuneiden identiteettien vaarantumisesta ja pettämisestä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Avainkysymyksenä on identiteettivarmuus. Rauhanomaisen ratkaisun perusehtona on, että Ukrainan itäosien väestö sekä Venäjä löytävät sellaiset itseymärryksen lähtökohdat, jotka nojaavat mukanaoloon – eivät vain vastarintaan –
nopeasti yhdentyvässä keskinäisriippuvuuden maailmassa.