Rohkea on rauhan kannalla

Kirjoittaja:

Rohkea on rauhan kannalla on ollut rauhanliiton Gandhilta lainattu slogan jo vuosikymmeniä. Tänä kesänä ja syksyn tullessa se tuntuu aiempaakin ajankohtaisemmalta. On helppo olla rauhan ja väkivallattomuuden kannalla hyvinä aikoina, kun maailman kriisit ovat kaukana ja kotimaan poliittinen ilmipiiri on leppeä ja rauhantahtoinen. Rauhanaktiivi kutsutaan salonkeihin hyväksyttynä keskustelukumppanina ja joskus saapuu kutsu diplomattien pöytiinkin. Pilkkahuudot eivät kuulu edes Kasarmintorilta, ainakaan kuuluvasti.

Koko miesikäluokan asevelvollisuus tuntuu turhalta, asevarustelu väärältä ja siviilikriisinhallinnan keinoja ja rauhanvälittämistä pidetään Suomenkin politiikan ensisijaisina välineinä vaikuttaa maailman konflikteihin. Joukkotuhoaseistakin ollaan valmiita luopumaan. Yleisesti. Rauhan aikana.

Mutta kun sotarummut pärisevät lähempänä ja maailma ja erityisesti naapurimaa alkavat tuntua uhkaavilta, monet niistä, jotka vielä äsken vannoivat väkivallattomuuden, dialogin ja poliittisen vuoropuhelun ensisijaisuuteen, alkavat uskossaan horjua. Ehkä Nato-jäsenyys olisi sittenkin ihan hyvä? Ehkä aseet kuitenkin ovat oikea ratkaisu? Kyllähän nyt armeija on hyvä vakuutus?

Sota on kuitenkin politiikan epäonnistumisen syy ja lähtökohtaisesti sota on rikollista toimintaa. Luonnollinen johtopäättely konflktin eskaloituessa väkivaltaiseksi olisi että tarvitaan parempaa rauhanpolitiikkaa ja kestävämpää kansainvälistä politiikkaa ylipäänsä. Usein sen sijaan kaikki se unohtuu, sotapropagandan levitessä ja konfktiuutisten saavuttaessa olohuoneet. Tapahtuu nopea regressio, ja ihmiset alkavat taas uskoa sotilaalliseen varusteluun ja vastakkainasetteluun. Ilmapiirin kärjistyessa retoriikkaa muuttuu sellaiseksi, että on näytettävä väärintekijöille mistä kana kusee. Eivät "ne" usko kuin aseen voimaa ja pelotetta.

Ukrainan konflikti – tai Isiksen kasvu eivät olekaan tässä ajattelussa seurausta huonosta politiikasta, korruptoituneista johtajista, heikosta demokratiasta, liian suuresta määrästä aseita ja sodista hyötyviä asetehtailijoita, olemattomasta ihmisoikeuksien ja kansainvälisen oikeuden kunnioituksesta sekä lännen kaksoisstandardien kestämättömyydestä. Jotenkin nämä konfliktit ja ongelmat kääntyvät näyttämään liian vähäisen varustelun ja heikkouden seuraukselta. Sen sijaan, että vahvistaisimme kansainvälistä oikeutta ja kansainvälistä oikeusjärjestelmää, lisäisimme dialogia ja että sinnikkäästi lisäisimme panostusta ihmisoikeuksien ja demokratian tukemiseen, arvioksi tulee, että täytyy lisätä omaa aseellista voimaa ja pullistella sotilaallisia lihaksia. Mahdollisesti jopa tulee kyseeseen vihollisen eristäminen, kanssakäymisen lopettaminen ja maailman kahtiajaon vahvistaminen: olet meidän puolellamme tai meitä vastaan.

Tässä huolestuttavassa kuorossa laulaa tänä päivänä moni suomalainen – rauhanaktiivikin.

Itselleni käy toisinpäin. Olen varsin ankea realo normaalioloissa. En jaksa tuohtua Naton olemassaolosta, pidän useimpia ammattisotilaita sivistyneinä keskustelukumppaneina ja olen kiinnostunut asejärjestelmistä. Jos suomalaisille tuottaa iloa armeijan ylläpito, Tattoo soi -tapahtuma ja syksyiset hengennostattamiset sotaveteraanikeräykset tai jopa talvisotahiihdot, niin antaa mennä. Ei kaiken vastustamiseen kannata tuhlata ruutia, tällaista militaristista ilmausta käyttääkseni.

Esimerkiksi Rauhanliitossa ja muissa rauhanjärjestöissä tehdään arjessa , koko ajan, työtä aseidenriisunnan puolesta, vahvistaaksemme siviilien asemaan sodan jaloissa, vähentääksemme militarismia yhteiskunnassa, siihen liittyvää yhteisten resurssien tuhlausta. Työskentelemme rauhankasvatuksen ja pitkän aikavälin rauhan ja vakauden puolesta tehtävässä työssä ja edistämme rauhankulttuuria.

En ole koskaan väittänyt, että itse olisin puhdasoppinen pasifisti. Minut tuntevat tietävät, etten ole hyvä kääntämään toista poskea – rauhan aikana. Mutta sotarumpujen päristessä löydän itsestäni uinuneen pasifistin. Minä en todellakaan usko sotilaallisiin ja aseellisiin ratkaisuihin, en edes silloin kun joku uhkaa väkivallalla tai toimii muuten kansainvälisen oikeuden vastaisesti. Sota ja aseet eivät ole ratkaisseet mitään historiassa, eivätkä ratkaise tänäänkään. Tämä kanta ei johdu naiiviudesta. Minulla ei ole harhaluuloja Venäjästä tai Putinista, Ukrainan johtajista Kiovassa, Isiksestä, Israelin johdosta, Hamasista, juutalaislobbysta tai Yhdysvaltain aseteollisuuden vallasta. Minä olen kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei mitään näistä aseilla voida pysäyttää, eikä vastakkainasettelun, eristämisen ja viholliskuvien rakentamisen keinoin saavuteta lopulta mitään.

Rauhanliikkeen toimintaa ja uskoa väkivallttomiin keinoihin tarvitaan juuri silloin kun sotaa rummutetaan ei vaan syvän rauhan aikana. Esim vanhan Rauhanliiton toiminta lakkautettiin tsaarinvallan aikana, kun muun muassa siksi että senaattori Mechelin ajoi Suomen asiaa, itsemääräämisoikeutta kansainvälisissä rauhankokouksissa ja ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä autonomisella alueella toimiva rauhanjärjestö tuntui kiusalliselta. Silti suomalaiset eivät halunneet mukaan tsaarin armeijaan, eikä lakkauttaminen lopettanut rauhantoimintaa Suomesta, vaan itsenäistymisen jälkeen Rauhanliitto perustettiin uudelleen.

Myöhemmin kenraaliksikin edennyt herrasmies Adolf Ehrnroth tähtäsi pistoolillaan ja uhkasi sotainnossaan ja yleisessä raivossaan ampua rauhanaktiivin ja kveekarin Deryck Sivenin, joka palveli viime sodassa aseettomana. Muut upseerit estivät ampumisen. Arndt Pekurinen, aatteen miestä, joka ei suostunut edes aseettomasti osallistumaan sotaan tai ottamaan asetta käteensä, kukaan ei pystynyt pelastamaan. Hänet teloitettiin rintamalla mutta hänen aatteelisuutensa jäi ihmisten mieleen. Felix Iversen sai syytteen vieraan vallan ja ystävämaan valtionjohtajan Adolf Hitlerin kunnianloukksesta, kun hän Rauhaa kohti -lehdessä (Paxin edeltäjä) kirjoitti natsien politiikasta kriittisesti. Silti rauhanliikkeen vaihtoehto sodalle eli maailman melskeestä huolimatta.

Nämä ja monet muut tapahtumat antavat sisällön lauseelle: rohkea on rauhan kannalla. Teemme sukupolvia kestävää työtä turvallisemman ja paremman maailman puolesta silloinkin kun on sotia.

Nyt on aika tukea rauhanliikettä Venäjällä, jotta sellainen voisi olla olemassa. Nyt on vastustettava Ukrainassa ja muualla jalansijaa saavia ääriliikkeitä ja muistaa kutsua niitä niiden oikeilla nimillä. Meidän täytyy aina puolustaa kansojen itsemääräämisoikeutta ja kansainvälistä oikeutta, eikä antaa suurvaltojen manipuloida omien intressiensä mukaan. Meidän on tuettava Israelin aseistakieltäytyjiä ja rohkeita rauhanaktiiveja, samoin meidän on tuettava demokratiaan ja rauhaan uskovia palestiinalaisia. Meidän on kannustettava niitä kurdeja, jotka eivät vanno aseellisen taistelun nimeen, vaan ovat valmiita käyttämään poliittisia keinoja oikeuden vaatimiseen. Meidän tulee tukee tukea Irakin ja Syyrian kansoja, jotta ne pääsisivät sotaherroista eroon, kaikista sotaherroista. Meidän täytyy tehdä työtä, jotta Suomessa asuvat islamilaiset nuoret miehet ja naiset eivät koe tarvetta hakeutua ääriliikkeiden riveihin, vaan pysyvät täällä kouluttautumassa ja rakentamassa parempaa elämää.

Nyt on aika aktiivisesti vastustaa sotarumpujen houkuttelevaa ja huumaavaa pärinää. Rohkeaa on olla rauhan kannalla.

Lehden numero: