Sota rikkoo arjen

Kirjoittaja:

Ein el-Helwehin pakolaisleirissä Saidassa, Libanonissa lastentarhanopettajat Ala’a Bazzawi ja Amneh Abdullah antavat Syyriasta Libanoniin paenneille palestiinalaislapsille mahdollisuuden jatkaa normaalia elämää ja olla tekemisissä muiden lasten kanssa. He ovat myös valmiita kuuntelemaan, kun lapset kertovat traumaattisista kokemuksistaan.

Useimpien lasten tarinoissa on sama rakenne, kun he kertovat elämää mullistaneista tapahtumista. Ensin kuvataan, kuinka arki sujui ennen niitä. Sen jälkeen tulee ratkaiseva hetki, jonka jälkeen kaikki on toisin. Seuraavaksi lapsi kuvaa traumaattiset tapahtumat ja joskus myös nykyhetkeä. Useimmiten lapsi kertoo suoraan minämuodossa, mitä on tapahtunut. Osa lapsista etäännyttää itsensä häneksi tai satuhahmon suojaan.

Kesäkuun alussa lastentarhanopettaja Amneh Abdullahin päiväkotiluokassa harjoiteltiin kevätjuhlan ohjelmaa. Kuva: Sirkku Kivistö.

Hetket, jotka muuttavat elämän

Sotivassa Syyriassa lapsiperheet ovat yrittäneet edelleen elää mahdollisimman normaalia elämää. Pikkulapset uskallettiin päästää ulos leikkimään ja he saattoivat mennä itsekseen käymään kaupassa asioilla. Isä kävi työssä ja hänellä oli asioita hoidettavana kodin ulkopuolella. Äiti siivosi ja laittoi ruokaa kotona.

Elämä on täysin tavallista, kunnes armeija tai kapinalliset tulevat asuinalueelle ja alkavat ampua tai tehdä kotitarkastuksia tai kunnes asuinalue joutuu tulituksen kohteeksi.

Äiti laittoi meille maissia, kun kuului ampumisen ääntä ja sen jälkeen kova räjähdys. Äiti jätti kattilan tulelle. Talomme on el-Mizeereebissä Daraassa. Isä tuli ja vei meidät autolla Dani’ahiin. Oli Ramadan-aika, olimme viimeisellä aterialla ennen auringonnousua ja lentokone tuli ja ampui raketteja, Muhammad kertoo kokemuksistaan.

Vaikka taistelut ovat riehuneet jo näköetäisyydellä, jotkut perheet ovat jääneet kotiin odottamaan, että ne menevät ohi. Pommituksista on voinut tulla lapselle lähes arkipäiväisiä. Hän katselee niitä kuin katsoisi televisiota. Mielikuva tapahtumista muuttuu vasta, kun hän näkee elävän ihmisen, jonka liittää väkivaltaisuuksiin.

Asuimme Tadamunissa. Ensin he ampuivat Jarmukia. Minulla oli tapana seisoa ikkunan lähellä ja katsella tankkia, joka tulitti Jarmukia, ja heillä oli aseinaan tykkejä ja pistooleita. Minua pelotti ja aloin juosta. Äiti kysyi minulta: ”Mikä hätänä?” Minä vastasin: ”Näin ihmisen jolla oli räjähteitä”, Imran kertoo.

Turvaa sukulaisista ja naapureista

Toiset lapset ovat joutuneet tekemisiin armeijan, toiset taas kapinallisten kanssa. Yksi perhe joutui lähtemään kodistaan, kun kapinalliset ottivat sen tukikohdakseen. Kertomuksissa lapset eivät asetu minkään sisällissodan osapuolen puolelle, mutta tapahtumat herättävät lapsissa tunteita. Kun taistelut ulottuvat kotipihalle asti, lapset kertovat pelkäävänsä. Toisinaan lapsi ei itse kehtaa tai uskalla pelätä, ja hän kertoo jonkun toisen perheenjäsenen pelkäävän.

Minä en itkenyt, en pelännyt. Veljeni rukoili. Isä oli autossa ja äiti pelkäsi kovasti ja itki isän vuoksi, kertoo nelivuotias Ibrahim tapahtumista.

Monille palestiinalaisperheille sukulaiset ja naapurit ovat tuki ja turva hätätilanteessa. Jotkut päätyivät sukulaisten luo pidemmäksikin aikaa odottamaan rauhallisempaa hetkeä. Monet perheet kulkevat edestakaisin väliaikaisen turvapaikan ja kodin väliä toivoen, että tilanne rauhoittuisi ja voitaisiin palata kotiin. Jotkut päätyivät muuttamaan sukulaisperheestä toiseen, mutta turvallista paikkaa ei löydy. Libanoniin päätyneet ihmiset eivät ole lähteneet kevyin perustein, vaan siksi, että vaihtoehtoja ei ole ollut.

Olimme Syyriassa ja siellä ammuttiin. Niin me juoksimme ulos talosta ja menimme Wisamin luokse. Siellä oli lentokone, joka ampui taloa ja moskeijaa. Sitten menimme tätini taloon ja Hamadah-sedän taloon, nelivuotias Ibrahim kertoo.

Syyrialaisluokkien lapset leikkivät yhdessä muiden päiväkotilasten kanssa The National Institution of Social Care and Vocational Training -järjestön toimintakeskuksen katolla Ein el-Helwehin pakolaisleirissä. Vasemmalla keskuksen johtaja Bahaa Tayaar, keskellä lastentarhanopettaja Amneh Abdullah ja oikealla lastentarhanopettaja Ala'a Bazzawi. Kuva: Sirkku Kivistö.

Traumaattisia kokemuksia

Kaikki lapset ovat olleet kuolemanvaarassa. Heitä kohti on ammuttu ja he ovat värjötelleet taistelujen aikana piilossa näkösuojassa esimerkiksi portaiden alla. Monen perheen pelastuminen on ollut hiuskarvan varassa, muutamista hetkistä kiinni. Lapset ovat nähneet pelottavia asioita: taistelijoita ja ruumiita. He ovat kuulleet lentokoneiden lähestyvän ja pommien räjähtävän.

Aseistautuneet miehet alkoivat ampua meitä  ja me pakenimme siitä talosta. Minä olin pieni ja menin äidin luo. Pelkäsin sanoa, että lentokone oli lähellä ja sen ääni oli hyvin voimakas, kolmevuotias Ahmad kertoo kokemuksistaan.

Me lähdimme Syyriasta, lähdimme kotoamme ja minä näin heidän kulkevan ohi ja kantavan marttyyreita, nelivuotias Fathi puolestaan kertoo.

Tällaiset muistot säilyvät lasten mielissä vielä, kun on päästy Libanoniin turvaan. Vieläkin lähemmäksi kuolema on tullut sellaisia lapsia, jotka ovat olleet sisällä pommin osuessa taloon.

Kuulimme kovan äänen. Äiti juoksi luoksemme huoneeseen ja sitten ammus osui toiseen huoneeseen. Sisäkatto putosi päällemme ja koko talo oli täynnä pölyä niin etten pystynyt näkemään ketään perheestäni. Me huusimme. Sitten pöly väheni ja äiti hali minua ja veljiäni ja sisariani ja me menimme ulos talosta, Imran kertoo.

Yhtäkkiä ammus osui taloon ja tätini kuoli. Äiti juoksi tädin ja isoäidin luokse ja sitten he veivät tädin sairaalaan, mutta täti kuoli ja haudattiin, viisivuotias Muhammad kertoo.

Viisivuotias Yosif kertoo, että Kotimme on  el-Jarmukissa. Siellä ammuttiin paljon ja me menimme toiselle alueelle, jonka nimi on al-Tadamun. Olimme siellä kaksi päivää ja palasimme sitten el-Jarmukiin. Kun olin menossa kauppaan, kranaatti putosi alas. Se oli kaukana, mutta kuulin sen kovan äänen. Juoksin nopeasti kotiin. Menimme takaisin al-Tadamuniin ja nukuimme siellä. Näin paljon aseistettuja miehiä. Sitten tulimme takaisin el-Jarmukiin. Muutamaa päivää myöhemmin tilanne rauhoittui ja isä meni hakemaan vaippoja veljelleni Hammoudehille. Yhtäkkiä ammus putosi keskelle katua ja isä kuoli. Olimme koulun pommisuojassa. En tiennyt, että isäni kuoli.

Äiti kantoi veljeäni Hammoudehia ja häntä alkoi pyörryttää. Hän meni sairaalaan ja sitten hautausmaalle isän haudalle. Minä en mennyt hänen kanssaan, minä nukuin. Isä teki töitä ansaitakseen meille rahaa. Hän teki töitä kaupassa. Hän myi, antoi jokaiselle säkin perunoita tai keksejä ja he antoivat hänelle rahaa, että hän voi ostaa vaippoja pikkuveljelleni Hammoudehille. Minä rakastan kovasti isää. Hän meni paratiisiin ja minä näen hänet siellä.

 

Tässä artikkelissa siteeratut kokemuksistaan kertoneet lapset ovat päässeet päiväkotiin Suomen suurlähetystön tuella. Ein el-Helwehin kahden päiväkotiryhmän lisäksi lähetystö rahoittaa Etelä-Libanonissa kolmea muuta ryhmää sekä kahdeksaa tukioppilasluokkaa Syyriasta paenneille palestiinalaislapsille. Lähetystön yhteistyökumppanina on The National Institution of Social Care and Vocational Training –järjestö (NISCVT). Tarvittaessa lapset ohjataan saamaan hoitoa NISCVT:n perheneuvoloihin, jotka ovat tehneet useamman vuoden kiinteää yhteistyötä Psykologien Sosiaalinen Vastuu –järjestön kanssa.

Palestiinalaispakolaisen elämä Libanonissa on oikeudetonta ja köyhää verrattuna entiseen elämään Syyriassa. Päiväkoti tuo lapsen elämään vakautta ja mahdollistaa yhteiset leikit ja arjen jatkumisen. Sodan traumaattisten kokemusten käsittely jatkuu pitkään.

Lehden numero: