Kurdiliike ja terrorismin leima

Kirjoittaja:

Turkin hyökkäys Pohjois-Syyrian Afriniin, Pohjois-Syyrian federaation ulkoministerin, Saleh Muslimin, pidätys Prahassa ja sotaa kritisoineiden joukkopidätykset Turkissa ovat kaikki osa Turkin nykyhallinnon terrorisminvastaista taistelua. Ne ovat varoittava esimerkki siitä kuinka terrorismin vastustamisen nimissä voidaan oikeuttaa poliittinen ja etninen sorto, siviilien tappaminen ja sotilaalliset hyökkäykset maan rajojen ulkopuolelle. Huolestuttavaa on myös se kuinka pitkälle EU-maat ovat hyväksyneet Turkin tulkinnat terrorismista.

Turkin hyökkäys Pohjois-Syyrian Afrinin on kaiken järjen mukaan ilmeinen kansainvälisen oikeuden loukkaus. Se on aseellinen hyökkäys naapurimaan alueelle, tarkoituksenaan tuhota alueen demokraattinen paikallishallinto. Pyrkimys on miehittää alue ja pystyttää sinne ilmeisesti Turkista riippuvainen nukkehallinto. Sotaretki on vaatinut jo satoja siviiliuhreja ja päivä päivältä tietoon tulee enemmän paikalliseen väestöön kohdistuvia sotarikoksia.

Länsimaiden reaktio tapahtumiin on ollut vaitonainen ja ristiriitainen. Ensi kommenteissa 22.1 EU:n ulkosuhteista vastaava Federica Mogherini ilmoitti olevansa “äärimmäisen huolestunut” Turkin sotatoimista. Vain muutamaa päivää myöhemmin, Mogherinin tavattua Turkin EU-ministerin, tyydyttiin vain “vahvistamaan avointa ja suoraa kommunikaatiota” EU:n avainkumppanin kanssa. Helmikuun 6. päivä Mogherini onnistui esittämään jälleen humanitaarisen huolensa Afrin-operaatiosta, mutta samalla korostaen jatkuvaa kumppanuutta Turkin kanssa ja ymmärrystä Turkin huolille.

Kun YK päätyi helmikuun lopussa yksimielisesti vaatimaan 30 päivän tulitaukoa Syyriaan,  Mogherini tuomitsi kovin sanoin Assadin hallinnon toimet Ghoutassa ja vaati taistelujen välitöntä lopettamista. Samalla hän pidättäytyi kommentoimasta Turkin toimia Afrinissa, esittäen tosin myöhemmin täsmennyksenä toivovansa Turkin suostuvan tulitaukoon.

Kaiken kaikkiaan Mogherinin diplomaattinen tasapainoilu on edustava esimerkki länsimaiden asenteesta Afrinin konfliktiin. Samalla kun on esitetty periaatteellinen humanitaarinen huoli, käytännön tasolla on viestitetty vain halua jatkaa yhteistyötä Turkin kanssa entiseen tapaan.

Pohjois-Syyrian väestön tai sitä edustavan Pohjois-Syyrian demokraattisen federaation huolia tai näkemyksiä on virallisissa lausunnoissa vältetty visusti mainitsemasta. Tämä siitäkin huolimatta että Pohjois-Syyrian demokraattinen paikallishallinto on kolmen vuoden ajan ollut länsimaiden keskeinen kumppani Daeshin vastaisessa taistelussa. Samoin kysymykset Turkin hyökkäyksen oikeutuksesta tai siihen liittyvistä sotarikoksista on lakaistu maton alle.

Käytännössä Turkki onkin voinut sivuuttaa länsimaiden muodon vuoksi esitetyn kritiikin. Niin kauan kuin kansalaismielipide Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa on pääosin passiivinen, taloudelliset, sotilasstrategiset ja poliittiset intressit sanelevat Euroopan Unionin ja Yhdysvaltain Turkki-politiikkaa ihmisoikeuksista tai kansainvälisestä oikeudesta piittaamatta.

Turkin terrorisminvastaisen operaation tuottamaa tuhoa Cizressä, Turkin kurdialueella vuonna 2016. Kuva:  Nedim Yılmaz

Turkin terrorisminvastaisen operaation tuottamaa tuhoa Cizressä, Turkin kurdialueella vuonna 2016. Kuva:  Nedim Yılmaz

PKK:n tie sodasta rauhanpyrkimyksiin - ja takaisin sotaan

Vaikka Turkin hyökkäys Afriniin laajensi Turkin hallinnon harjoittamaa aggressiivista voimapolitiikkaa vaarallisella tavalla yli rajojen, kyse on pitkään jatkuneen konfliktin uusimmasta vaiheesta.  Turkin virallisen selityksen mukaan sen armeija on Pohjois-Syyriassa jahtaamassa Kurdistanin työväenpuolueen, PKK:n sissejä. Käytännössä kyse on siitä että Turkki haluaa tuhota PKK:n sisarpuolueen PYD:n joka on keskeinen voima Pohjois-Syyrian demokraattisessa paikallishallinnossa. Samalla pyritään murskaamaan alueen kurdien toiveet autonomiasta sekä pyrkimykset rakentaa PKK:n ja PYD:n ideologiaan nojaavaa paikallisdemokraattista sosialismia.

Turkin hallinnon silmissä PKK on ollut laiton järjestö perustamisestaan vuonna 1978 lähtien. Noina aikoina jo pelkästään kurdin kielen julkinen puhuminen saattoi viedä vankilaan, Kurdistanin nimen mainitsemisesta puhumattakaan. Sotilasjuntan kaapattua vallan vuonna 1980 noin puoli miljoonaa ihmistä joutui pidätetyksi poliittisin perustein. Satoja tuomittiin kuolemaan ja tapettiin kidutuksen yhteydessä.

Näissä laajamittaisen valtiollisen terrorin oloissa PKK alkoi valmistella aseellista taistelua, joka käynnistyi PKK:n julistaessa aseellisen kansannousun 1984. Seuraavan 15 vuoden ajan Turkin hallituksen ja PKK:n konflikti laajeni Turkin kurdialueilla laajamittaiseksi sodaksi joka vaati kymmeniätuhansia kuolonuhreja ja pakotti miljoonat pakenemaan kodeistaan. Turkin hallinnon toimet kapinan tukahduttamiseksi saivat laajan tuomion ihmisoikeusjärjestöiltä. Tuhansia PKK:n kannattajiksi epäiltyjä tapettiin armeijan tai puolisotilaallisten ryhmien toimesta.

90-luvun lopulle tultaessa kummallekin osapuolelle oli selvää että konfliktiin ei ollut puhdasta sotilaallista ratkaisua. PKK viestitti halukkuuttaan neuvotteluihin julistamalla yksipuolisia tulitaukoja. Turkin hallitus puolestaan lievensi kurdin kieleen ja kulttuuriin kohdistuvia kieltoja. Toisaalta armeija vetäytyi Turkin politiikassa taka-alalle antaen tilaa ainakin rajoitetulle demokratisoitumiselle.

PKK:n johtajan Abdullah Öcalanin vangitseminen helmikuussa 1999 toi paradoksaalisesti keskustelun konfliktin poliittisesta ratkaisusta yhä voimakkaammin esiin. PKK julisti yksipuolisen tulitauon joka rikkoutui vasta 2004, ja takapakeista huolimatta näytettiin etenevän vähittäisen liennytyksen tietä kohti neuvotteluratkaisua. Samalla Turkin kehitys näytti vievän hitaasti kohti laajenevaa demokratiaa ja EU-jäsenyyttä.

Erdoganiin ja AKP-puolueeseen asetetut toiveet osoittautuivat lopulta katteettomiksi. Demokratian sijaan Turkin tie vei kohti uutta islamistista autoritarismia. Sama kehitys vei Turkin ja PKK:n välisen aselevon katkeamiseen heinäkuussa 2015. Tämän jälkeen Erdoganin hallinto pyrkinyt jälleen ratkomaan kurdikysymystä ennen kaikkea sotilaallisella voimalla. PKK on muuttunut neuvottelukumppanista jälleen “terroristiseksi uhaksi”.

EU ja Turkin terrorismiongelma

Turkki on nauttinut Nato-jäsenyyden myötä muiden USA:n ja keskeisten Länsi-Euroopan maiden virallisesta tuesta koko konfliktin ajan. Samalla kun ihmisoikeusjärjestöt ja -tuomioistuimet ovat tuominneet Turkin sotarikokset kurdialueilla, eurooppalaiset asetehtaat ovat toimittaneet kalustoa ja ammuksia Turkin armeijalle. Euroopassa toimivat kurdijärjestöt ovat keränneet sympatiaa kansalaisilta, mutta valtiollisella tasolla PKK on Turkin näkemystä mukaillen julistettu terroristijärjestöksi.

Tämä siitäkin huolimatta että yritykset todistaa PKK:n väitettyä terroristisuutta ovat kaatuneet useissa eurooppalaisia oikeusistuimissa, viimeksi Belgiassa syyskuussa 2017. PKK:n statusta terroristijärjestönä on yritetty haastaa niin lakiteitse kuin akateemikkojen ja parlamentaarikkojen vetoomuksilla ja aloitteilla. Suhteet Erdoganiin Turkkiin ovat painaneet enemmän kuin eurooppalaisten kurdien ja solidaarisuusaktivistien oikeusturva.

Niin kauan kuin Turkin hallitus pystyy länsimaiden tukemana leimaamaan kurdiaktivistit ja muut hallinnon vastustajat terroristeiksi se pystyy pitämään yllä valtiollista terroria kurdialueilla ja oikeuttamaan sotilaalliset hyökkäykset rajojensa yli.

Aseellisessa konfliktissa jokaisella osapuolella on vastuunsa. PKK:n päätöstä aseellisesta taistelusta ja monia sen tekoja aseellisen taistelun kuluessa voi kritisoida. 90-luvulta lähtien PKK:n sisälläkin on käyty kriittistä keskustelua, jossa järjestö on pyrkinyt irtautumaan militaristisista ja autoritaarisista näkemyksistä.

On selvä että konfliktin syyt ovat Turkin hallinnon autoritaarisuudessa, sosiaalisessa eriarvoisuudessa ja kurdiväestön kielellisten, kulttuuristen ja poliittisten oikeuksien tukahduttamisessa. Näiden ongelmien ratkaiseminen ei onnistu terrorisminvastaisen taistelun nimissä harjoitetulla valtiollisella väkivallalla. Niin kauan kuin länsimaat tukevat tätä väkivaltaa, ne kantavat myös vastuun

Lehden numero: